|
Su 6.3. - ti 8.3.2011
Potosissa oli jälleen vaikeuksia löytää etelään menevälle tielle, GPS:n karttapohjasta ei Boliviassa ole ollut juuri mitään apua,vain vähän osviittaa, kaupungeissa tulee yksisuuntaisia katuja koko ajan vastaan ja kiertelyjen jälkeen joudut sitten ihan jonnekin muualle... Uyuniin menevälle tielle päästiin vähän kuin vahingossa, Potosista Uyuniin oli matkaa 220 km. Tie oli osittain hyväkuntoista asfalttia ja osittain vielä tietöiden alla olevaa hiekkatietä.
Pilvet roikkuivat uhkaavasti vuorten takana ja odotimme koko ajan, milloin sateet alkavat. Muutama ripaus tuli niskaamme, mutta eräällä vuoristopätkällä oli satanut reilusti ja tie oli muuttunut liejuiseksi - luistelimme tunnin verran 3 km:n matkaa mutkaista rinnettä alas Etupyörän lokasuojaan kertyi niin paljon mutaa, että rengas ei enää kunnolla pyörinyt! Oli helpotus päästä hetkeksi asfaltille ja sitten loppumatka Uyuniin olikin hyväkuntoista soratietä. Vuorten rinteiltä näkyi valtava suolatasanko ja tasangon vieressä oleva kaupunki. Laaksoon tultaessa ajoimme useita kilometrejä kuin kaatopaikalla, koko kaupungin ympäristö oli jätettä, roskaa ja muovipussia täynnä, kulkukoirat olivat jätekasojen kimpussa.
Kaupungissa siivo jatkui, roskakasoja oli joka lyhtypylvään ympärillä. Ja pääkadulla oli hillitön meno, karnevaalit olivat täydessä vauhdissa, torvisoittoa ja kulkueita joka puolella. Soittokunnilla ei ole repertuaarissaan kovin montaa kappaletta, joten alkoi jo musiikki hieman rasittaa...
Illan aikana selvittelimme Saltar de Uyunin suolatasangolle menoa, viesti oli, että tasanko on veden peitossa ja pyörällä ajaminen Saltarilla on vaikeaa. Joten menimme matkatoimistoon varaamaan automatkan Saltarille.
Viikko alkoikin upealla säällä, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli kohtalaisen lämmintä, vaikka olimme lähes 3700 m:ssä. Saltar de Uyuni on suurin ja maailman korkeimmalla paikalla sijaitseva suolatasanko ja kuuluisa kirkkaalla säällä horisontin häviämisestä. Taivaan ja maan väliä ei näe, vaan kaikki roikkuu ilmassa. Aavikolle on myös erittäin helppo eksyä. Ja suolaahan täältä löytyy! Paikalliset keräävät vieläkin alkeellisilla menetelmillä vuosittain kymmeniä tonneja suolaa myyntiin. Alueella on lisäksi maailman suurin litium-esiintymä.
Puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme tasangon rannalla, Saltarille pääsee ainoastaan muutamia ajoramppeja pitkin. Tasanko oli veden peitossa, city-maastureilla ajo oli helppoa, tosin ajoimme vain vajaan 10 km päässä olevalle suolahotellille, jonka ympäristössä vettä oli enää vain vähän. Mm. kuuluisalle kaktussaarelle ei ollut mitään asiaa. Lämpimässä suolavedessä oli mukava kahlata...
        Suolahotellille ajoi myös kolme vuokraenduroa, paikallinen opas ja kaksi hänen ranskalaista asiakastaan. Opas kertoi heidän tekevän muutaman kilometrin lenkin ja palaavan sen jälkeen kiireesti pesemään pyörät kunnolla.
    Palatessamme kaupunkiin, kävimme myös junien hautausmaalla, jossa oli kymmeniä puhkiruostuneita höyryvetureita ja junavaunuja.
  Illalla kiertelimme vielä kaupungilla ja poikkesimme torille ostamaan omenoita. Törmäsimme torimummon ”korkeampaan” matematiikkaan: mitä maksaa neljä omenaa? Mummon vastaus: viisi boliviaanoa. Kaivelimme taskunpohjia, kolikoita oli vain 4,50 BS:n verran, mutta tinkaamisesta huolimatta mummo ei suostunut kauppaan. Jätimme sitten yhden omenan pois: mitä maksaa kolme omenaa? kolme boliviaanoa ja mummo oli kauppan tyytyväinen...
Tiistain säät olivat sitten jälleen toista, vettä satoi kaatamalla, mutta oli lähdettävä liikkeelle. Ja vaihteeksi ajoissa, sillä reilun 300 km hiekkatieosuus Uyunista Bolivian-Argentiinan rajalle veisi taatusti aikaa. Mutta ensin suuntasimme huoltoasemalle, jossa tuli vain ”vettä niskaan”: ei bensaa, ei koko kaupungissa, tankkiauto tulee ehkä huomenna. Tämä irtosi humalaiselta huoltoaseman pitäjältä, joka vääntäytyi nukkumaan takaisin sänkyynsä. Palasimme takaisin hosteliin, josta saimme vinkin jäätelökioskista ja sen bensavarastoista, mutta kioski saattaisi olla suljettu... Onneksi se oli auki ja saimme tankin täyteen, tosin tuplahintaan huoltoasemaan verrattuna. Ja lopultakin pääsimme matkaan, alkumatka sateessa, mutta tasangon hiekkatie oli sateesta huolimatta suhteellisen hyvin ajettavissa, tosin muutama aavikkokohta oli pehmeää hiekkaa. Sade laantui ja matka eteni kohtuullista vauhtia vuoren rinteitä ylös ja alas laaksoihin, matkan varrella ylitimme useita joenuomia, joissakin uomissa oli jonkin verran vettä tai muuten pehmeää. Runsaampien sateiden aikana jokikohdat olisivat olleet tosi vaikeita ylittää, puhumattakaan vuoristopätkistä, joissa tienpohja oli harmaata, vihreää tai punaista savea.
  200 km jälkeen tulimme Tupizaan, jossa yritimme tankata... ei bensaa, koska karnevaalien vuoksi ei ole ketään töissä. No rajalle asti bensoilla pitäisi selvitä. Tupiza – Villazon välinen tie olikin sitten puoliksi asfalttia ja puoliksi tietyömaata kiertoteineen, mutta 100 km:n matka rajakaupunkiin sujui kohtuullisen nopeasti. Liikennettä oli vähän ja ohittamamme muutamat autoilijat olivat umpihumalassa, ei tahtonut heille ajokaistat riittää.
    Ja hieman historiaa Bolivian takamailta: lainsuojattomien Sundance Kidin ja Butch Cassidyn (Hurja joukko) kerrotaan ryöstäneen täällä junasta kaivoksen palkkarahat joskus rikollisuransa loppuvaihessa ja kerrotaan myös, että heidät lopulta tapettiin näille seuduille.Tai sitten ei....
Villazonissa saimme viimeinkin tankin täytettyä viimeisillä boliviaanoilla, tosin hinnassa oli täälläkin karnevaalilisä eli tuplahinta. Ja hulinat jatkuivat, Bolvian rajanylityspaikka oli suljettu ja poliisit käskivät palata seuraavana päivänä takaisin... Poistuimme maasta ilman passintarkastuksia ja pyörän maastapoistumisselvitystä - meillä ei ollut aikomusta palata Boliviaan vähään aikaan - ja siirryimme Argentiinan rajalle, jossa henkilökunta oli töissä normaalisti. Rajanylitys sujui helposti ja rajakylä, La Quiaca (jossa myös fiestameiniki täysillä), jäi nopeasti taakse. Edessä oli kunnon argentiinalainen strada ja päätimme ajaa niin pitkälle kuin ilta-aurinkoa riittäisi päästäksemme eroon karnevaaleista!
|
 |
|
|
|
