Etelä-Amerikka 3, Perun ja Bolivian blogi 2011
Suolaa suolaa, enemmän suolaa...
|
Su 6.3. - ti 8.3.2011
Potosissa oli jälleen vaikeuksia löytää etelään menevälle tielle, GPS:n karttapohjasta ei Boliviassa ole ollut juuri mitään apua,vain vähän osviittaa, kaupungeissa tulee yksisuuntaisia katuja koko ajan vastaan ja kiertelyjen jälkeen joudut sitten ihan jonnekin muualle... Uyuniin menevälle tielle päästiin vähän kuin vahingossa, Potosista Uyuniin oli matkaa 220 km. Tie oli osittain hyväkuntoista asfalttia ja osittain vielä tietöiden alla olevaa hiekkatietä.
Pilvet roikkuivat uhkaavasti vuorten takana ja odotimme koko ajan, milloin sateet alkavat. Muutama ripaus tuli niskaamme, mutta eräällä vuoristopätkällä oli satanut reilusti ja tie oli muuttunut liejuiseksi - luistelimme tunnin verran 3 km:n matkaa mutkaista rinnettä alas Etupyörän lokasuojaan kertyi niin paljon mutaa, että rengas ei enää kunnolla pyörinyt! Oli helpotus päästä hetkeksi asfaltille ja sitten loppumatka Uyuniin olikin hyväkuntoista soratietä. Vuorten rinteiltä näkyi valtava suolatasanko ja tasangon vieressä oleva kaupunki. Laaksoon tultaessa ajoimme useita kilometrejä kuin kaatopaikalla, koko kaupungin ympäristö oli jätettä, roskaa ja muovipussia täynnä, kulkukoirat olivat jätekasojen kimpussa.
Kaupungissa siivo jatkui, roskakasoja oli joka lyhtypylvään ympärillä. Ja pääkadulla oli hillitön meno, karnevaalit olivat täydessä vauhdissa, torvisoittoa ja kulkueita joka puolella. Soittokunnilla ei ole repertuaarissaan kovin montaa kappaletta, joten alkoi jo musiikki hieman rasittaa...
Illan aikana selvittelimme Saltar de Uyunin suolatasangolle menoa, viesti oli, että tasanko on veden peitossa ja pyörällä ajaminen Saltarilla on vaikeaa. Joten menimme matkatoimistoon varaamaan automatkan Saltarille.
Viikko alkoikin upealla säällä, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli kohtalaisen lämmintä, vaikka olimme lähes 3700 m:ssä. Saltar de Uyuni on suurin ja maailman korkeimmalla paikalla sijaitseva suolatasanko ja kuuluisa kirkkaalla säällä horisontin häviämisestä. Taivaan ja maan väliä ei näe, vaan kaikki roikkuu ilmassa. Aavikolle on myös erittäin helppo eksyä. Ja suolaahan täältä löytyy! Paikalliset keräävät vieläkin alkeellisilla menetelmillä vuosittain kymmeniä tonneja suolaa myyntiin. Alueella on lisäksi maailman suurin litium-esiintymä.
Puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme tasangon rannalla, Saltarille pääsee ainoastaan muutamia ajoramppeja pitkin. Tasanko oli veden peitossa, city-maastureilla ajo oli helppoa, tosin ajoimme vain vajaan 10 km päässä olevalle suolahotellille, jonka ympäristössä vettä oli enää vain vähän. Mm. kuuluisalle kaktussaarelle ei ollut mitään asiaa. Lämpimässä suolavedessä oli mukava kahlata...
        Suolahotellille ajoi myös kolme vuokraenduroa, paikallinen opas ja kaksi hänen ranskalaista asiakastaan. Opas kertoi heidän tekevän muutaman kilometrin lenkin ja palaavan sen jälkeen kiireesti pesemään pyörät kunnolla.
    Palatessamme kaupunkiin, kävimme myös junien hautausmaalla, jossa oli kymmeniä puhkiruostuneita höyryvetureita ja junavaunuja.
  Illalla kiertelimme vielä kaupungilla ja poikkesimme torille ostamaan omenoita. Törmäsimme torimummon ”korkeampaan” matematiikkaan: mitä maksaa neljä omenaa? Mummon vastaus: viisi boliviaanoa. Kaivelimme taskunpohjia, kolikoita oli vain 4,50 BS:n verran, mutta tinkaamisesta huolimatta mummo ei suostunut kauppaan. Jätimme sitten yhden omenan pois: mitä maksaa kolme omenaa? kolme boliviaanoa ja mummo oli kauppan tyytyväinen...
Tiistain säät olivat sitten jälleen toista, vettä satoi kaatamalla, mutta oli lähdettävä liikkeelle. Ja vaihteeksi ajoissa, sillä reilun 300 km hiekkatieosuus Uyunista Bolivian-Argentiinan rajalle veisi taatusti aikaa. Mutta ensin suuntasimme huoltoasemalle, jossa tuli vain ”vettä niskaan”: ei bensaa, ei koko kaupungissa, tankkiauto tulee ehkä huomenna. Tämä irtosi humalaiselta huoltoaseman pitäjältä, joka vääntäytyi nukkumaan takaisin sänkyynsä. Palasimme takaisin hosteliin, josta saimme vinkin jäätelökioskista ja sen bensavarastoista, mutta kioski saattaisi olla suljettu... Onneksi se oli auki ja saimme tankin täyteen, tosin tuplahintaan huoltoasemaan verrattuna. Ja lopultakin pääsimme matkaan, alkumatka sateessa, mutta tasangon hiekkatie oli sateesta huolimatta suhteellisen hyvin ajettavissa, tosin muutama aavikkokohta oli pehmeää hiekkaa. Sade laantui ja matka eteni kohtuullista vauhtia vuoren rinteitä ylös ja alas laaksoihin, matkan varrella ylitimme useita joenuomia, joissakin uomissa oli jonkin verran vettä tai muuten pehmeää. Runsaampien sateiden aikana jokikohdat olisivat olleet tosi vaikeita ylittää, puhumattakaan vuoristopätkistä, joissa tienpohja oli harmaata, vihreää tai punaista savea.
  200 km jälkeen tulimme Tupizaan, jossa yritimme tankata... ei bensaa, koska karnevaalien vuoksi ei ole ketään töissä. No rajalle asti bensoilla pitäisi selvitä. Tupiza – Villazon välinen tie olikin sitten puoliksi asfalttia ja puoliksi tietyömaata kiertoteineen, mutta 100 km:n matka rajakaupunkiin sujui kohtuullisen nopeasti. Liikennettä oli vähän ja ohittamamme muutamat autoilijat olivat umpihumalassa, ei tahtonut heille ajokaistat riittää.
    Ja hieman historiaa Bolivian takamailta: lainsuojattomien Sundance Kidin ja Butch Cassidyn (Hurja joukko) kerrotaan ryöstäneen täällä junasta kaivoksen palkkarahat joskus rikollisuransa loppuvaihessa ja kerrotaan myös, että heidät lopulta tapettiin näille seuduille.Tai sitten ei....
Villazonissa saimme viimeinkin tankin täytettyä viimeisillä boliviaanoilla, tosin hinnassa oli täälläkin karnevaalilisä eli tuplahinta. Ja hulinat jatkuivat, Bolvian rajanylityspaikka oli suljettu ja poliisit käskivät palata seuraavana päivänä takaisin... Poistuimme maasta ilman passintarkastuksia ja pyörän maastapoistumisselvitystä - meillä ei ollut aikomusta palata Boliviaan vähään aikaan - ja siirryimme Argentiinan rajalle, jossa henkilökunta oli töissä normaalisti. Rajanylitys sujui helposti ja rajakylä, La Quiaca (jossa myös fiestameiniki täysillä), jäi nopeasti taakse. Edessä oli kunnon argentiinalainen strada ja päätimme ajaa niin pitkälle kuin ilta-aurinkoa riittäisi päästäksemme eroon karnevaaleista!
|
Karnevaalihumussa ja kaivoksessa
|
Ti 1.3. - la 5.3.2011
Tiistain vietimme vielä tropiikissa, aamuyön ja aamun satoi kaatamalla, kymmenen maissa pilvet katosivat ja lämpötila nousi nopeasti yli +30 asteeseen. Keskiviikkona sama juttu, pääsimme matkaan sateiden tauottua kosteassa ja lämpimässä säässä. Sateiden vuoksi hiekkateille ei innostanut lähteä, joten palasimme maanantaina ajamaamme reittiä La Paziin. Ja sadat itikanpuremat kutittivat... Täydet ajovarusteet oli kuitenkin vedettävä päälle, nousu vuorille pudottaisi lämpötilan alle +10 asteen. Ja niin kävikin, vuorenhuipun ylitse ajoimme kaatosateessa ja sumussa. Muutamia retkifirmojen autoja tuli vastaan, olikohan Kuoleman tie jo saatu raivattua? Emme lähteneet tutkimaan reittiä enää uudestaan.
La Pazin katuviidakosta selvisimme vajaassa kahdessa tunnissa, vuorilta alas laaksoon ja rinnekatuja ylös, pyörän kytkin oli koetuksella jyrkissä mäissä liikenteen seassa. Tulimme kolmannen kerran viikon aikana El Altoon, josta pääsimme Oruroon johtavalle tielle.
Tie Oruroon oli hieman pitkäveteinen, tasaista Altiplanoa 250 km, muutamia tietulleja, jotka ohitimme ilman maksuja. Juuri ennen Oruroa meidät pysäytettiin viimeisessä tietullissa, joku toppatakkimies alkoi kysellä passeja ja matkasuunnitelmaamme. Kun emme tienneet, mikä ”virkailija” oli kyseessa, pyysimme poliisin paikalle ja näytettyämme hänelle passit, hän viittoi meidät jatkamaan matkaa. Orurossa oli illan suussa täysi hulina päällä, karnevaalit olivat alkamassa! Oruron karnevaalit ovat Bolivan suurin ja näyttävin karnevaalitapahtuma, jota vietetään yli viikon ajan. Kaupungin keskusta oli rakennettu täyteen katsomoita ja katuja suljettu, väkeä liikenteessä runsaasti, joten pyörällä ajaminen oli melkoisen hankalaa. Päädyimme lopulta keskustan korkeimman rakennuksen nurkille, rakennus oli 5-tähden hotelli näköalahisseineen, buukkauduimme sisään ja pyörän saimme säilöön kellariin. Ja huolimatta viidestä tähdestä, hotellista katkesi vesi ja lämpimästä vedestä ei ollut tietoakaan!
Hotellilla oli varattuna asukkailleen katsomopaikkoja torin varrelta, joten pääsimme karnevaalin makuun aitiopaikoilta torstain aamupäivän ajan. Tässä kulkueessa esiintyivät maakuntien ja kylien asukkaat värikkäissä kansallispuvuissaan, kyläläiset tanssivat huilu- ja puhallinmusiikin tahdissa ympäri toria kiertävää katua. Varsinainen pukukavalkadi olisi ollut tarjolla viikonloppuna, mutta jatkoimme matkaamme kohti etelää, Potosiin, reilun 300 km matkan.
    Oruro-Potosin välinen tie oli maisemiltaan hieno, vuoristoa ja pieniä savitiilisiä kyliä. Erikoista oli, että nämä kylät olivat erittäin siistejä , ei roskia, ei jätteitä, mutta myös hiljaisia, kyläläiset taisivat olla humppamassa Oruron karnevaaleissa.
Ja Potosissa olimme jälleen keskellä karnevaalihulinaa, koululaiset tanssivat pitkin katuja ja meno oli villiä, karnevaaliaseet oli otettu käyttöön: vesipyssyt, vedellä täytetyt ilmapallot, vaahtosprayt, parvekkeilta niskaan kaadettavat pesuvadit... Emmekä mekään onnistuttu välttymään tulitukselta. Pahaksi onneksi juutuimme erään kulkueen hännille, hidasta köröttelyä ylämäkeen satoja metriä ja kytkin savusi siihen malliin, että meille tarjottiin jo vettä heitettäväksi moottoriin ”tulipalon” sammuttamiseksi. Parinkymmenen minuutin jäähdyttelyn jälkeen pääsimme uudestaan matkaan ja hostelin suojiin.
    Potosi sijaitsee lähes 4000 m:ssä ja kaupunkia reunustaa Cerro Rico, ”rikas vuori”, josta on louhittu hopeaa, tinaa, sinkkiä ja muita metalleja 1500-luvulta asti. Kaupunki oli 1700-luvulla Amerikan suurimpia ja yksi maailman suurimmista kaupungeista sekä myös erittäin vauras. Kaupungin keskustassa on useita kolonialaisajalta olevia upeita rakennuksia, museoita ja kirkkoja. Aioimme seurata täällä jonkin aikaa karnevaalimeinikiä ja jatkaa matkaa. Mutta, poikkesimme kaupungilla liikkuessamme Museo de la Casa Nacional de Monedaan eli rahataloon, jossa 1500-luvulta asti oli jalostettu vuorilta kaivettua hopeaa kolikoiksi ja mitaleiksi. Museon historia oli sen verran mielenkiintoista, että museosta poistuttuamme pääädyimme Koalta Toursin ovelle ja varasimme retken Cerro Ricon kaivoksiin. Ja peräpenkkiläinen kun oli päättänyt, että Potosissa ei missään nimessä mennä kaivoksen uumeniin...
Melkein tuli uneton yö, mutta lauantaina bussilla kohti vuorta... matkalla pysähdyimme varustautumaan: suojavaatteet, kumpparit, kaivoslampulla varustettu kypärä tulivat retkijärjestäjän puolesta ja alle oli jätettävä mahdollismman kevyt vaatetus, koska kuiluissa olisi lämmintä lähes +40 astetta. Menomatkalla pysähdyimme mainareiden torille, pikku kaupoissa oli myytävänä kaikenlaista kaivostavaraa ja -työkaluja sekä räjähdysaineita. Torilta poistuimme dynamiittipötköt ja sytytyslangat sekä kokapussit kasseissamme – nämä tarvikkeet eivät sitten tulleet omaan käyttöömme, vaan olivat tuliaisia kaivosmiehille! Lisäksi vierailimme pienessä malminjalostuslaitoksessa, jonka työntekijät olivat jo siirtyneet viihteelle karnevaalien vuoksi. Tehtaan takapihalle viritettiin isoa grilliä, kaivosmiesten karnevaalirituaaleihin kuuluu laaman teurastaminen ja sen grillaaminen.
Ja sitten loppumatka Ricolle, otsalamppuun valo ja kohti kaivoskuilua. Kohteemme oli 1500-luvulla avattu Candelarian kaivos, jota louhittin edelleen 100 kaivosmiehen voimin, kaivostoimintaa oli neljässä tasossa ja tarkoituksenamme oli käydä näistä kolmella tasolla. Ryhmässä oli seitsemän henkeä ja kaksi opasta, toinen oppaista kantoi kaivosmiehille hankkimamme tuliaiset. Alkumatka kuilun uumeniin käveltiin reipasta vauhtia ratakiskoja pitkin, saappaat upposivat välillä liejuun, piti tehdä vain pieniä kumarteluja välttääksemme katoista roikkuvia parruja ja paineilmaputkia. Kuilu kapeni ja päivänvalon rippeet katosivat, hengittäminen muuttui raskaaksi pölyn ja muun hajun vuoksi, kuilu mataloitui ja kuljimme jo melkoista kyyryä, että pää ei olisi kopissut kattoon. Ensimmäinen hengityksentasausbreikki ja opas viittilöi jo seuraavaan kapeaan kuiluun, 25 m alaspäin seuraavalle tasolle... Aussityttö kääntyi tässä vaiheessa takaisin ja me muut jatkoimme eteenpäin, alkumatka alkoi konttamaalla ja sitten menimme alas ”liu'uttamalla” pitäen käsillä kiinni kivenlohkareista, putkista ja parruista, kuilu oli tosi jyrkkä ja kengillä ei saanut juurikaan mitään pitoa savisen kovasta maapohjasta. Pulssi hakkasi tuhatta ja sataa ja mielessä jo ajatus, että miten täältä pääsee ikinä takaisin! Kakkostasolla pidimme jälleen tauon ja oppaamme kertoi pitkän tarinan kaivosmiehistä, heidän työstään ja Cerro Ricon kaivostoiminnasta sekä omasta elämästään. Hän oli itse ollut kaivosmiehenä kolme vuotta, nykyinen ammatti oli yliopiston englannin opettaja ja viikonloppuisin hän toimi kaivosoppaana. Mielenkiintoista tarinaa, jonka kertominen veisi pitkän ajan, mutta lyhyesti: vuorella on nykyisin 250 toimivaa kaivosta, 12000 kaivosmiestä, mainarin keskimääräinen elinikä on 42 v, ei varaa kunnollisiin hengitysuojaimiin, sosiaaliturva ostettavissa isolla rahalla 4 vuoden työssäolon jälkeen, 10-16-vuotiaita lapsia laittomasti töissä, n. 50 tapaturmaista kuolemaa vuosittain.
      Mutta matkaan ja alaspäin kolmannelle tasolle, tällä kertaa vain 15 metriä, mutta entistä kapeampaa ja jyrkempää kuilua, jälleen pyllymäkeä ja viimeiset viisi metriä keikkuvia lankkuportaita pitkin. Kaivosmiehiä emme työssä tavanneet, kaikki olivat karnevaalin vietossa pitkälle seuraavaan viikkoon, kuiluissa liikkui kuitenkin muutamia kaivosmiehiä vartioimassa työkaluja ja muita tavaroita varkaiden varalta. Sitten alkoi paluumatka, seuraavat 50 metriä menimme vaakatasossa, kuilussa, jossa pääsi eteenpäin vain konttamaalla ja ryömimällä, pariin paikkaan melkein jäi kiinni... Tässä kuilussa ei ollut enää savipohjaa, vaan pientä, terävää louhoskiveä – ja onneksi ei ahtaanpaikankammo iskenyt! Mutta läpi pääsimme ja ryömimme vielä parikymmenmetrisen jyrkän ylämäen takasin ykköstasolle. Ostamamme tuliaiset jätimme erääseen kuiluun odottamaan töihin palaavia miehiä. Ja viimeinkin takaisin päivänvaloon! Kaivoksen pihalla jysäytimme yhden dynamiittipötkön ja savinen ja pölyinen porukka totesi, että hengissä selvittiin!
 |
Vähän matkaa kuoleman tiellä
|
Ma 28.2.2011 Ma-aamu hyvästelimme saksalaiset, heillä matka jatkui Peruun, me käänsimme etupyörän kohti pohjoista, Coroicoon. La Pazin laaksosta nousimme vuorenrinteitä ylös, ylitimme La Cumbren 4725 m huipun ja vajaan 60 km:n ajon jälkeen päätieltä haarautui Chusipan kautta Coroicoon vievä kapea soratie. Vuorenhuiput olivat sumupilvien peitossa, silloin tällöin pilviverhot repesivät ja viidakkomaiset maisemat rotkoineen ja vuoristopuroineen tulivat näkyviin.
Pari kilometriä tietä eteenpäin ja sen jälkeen olimme pinemmän tien alkupäässä: Death Road, maailman vaarallisin tie, 64 km kapeaa, mutkaista tietä subtrooppisissa maisemissa alas Coroicon kylään. Aikomuksenamme oli ajaa vanha tie alas ja palata uutta tietä takaisin La Paziin. Matkalla ohitimme kymmeniä ja kymmeniä polkupyöräilijöitä, joilla oli suunta samalle reitille, Yungasin tiestä on muodostunut suosittu turistireitti ja muu liikenne on pääosin siirtynyt uudelle tielle, pääsymaksu tielle oli 40 Bs/hlö.
    Tie lähtee 3500 metristä ja laskeutuu 1200 metriin, lähdimme matkaan... tie oli erittäin kapea ja mutkainen, mutta vaikutti hyväkuntoiselta, sumun vuoksi onneksi alhaalla oleviin rotkoihin ei liiemilti ollut näkyväisyyttä! Pientä tihkusadetta. Rehevä kasvillisuus peitti kallionrinteitä ja ylhäältä rinteiltä tulevat kapeat vuoristopurot roiskivat välillä vettä päälle.
  Vajaan 5 km ajon jälkeen tien varella oli neljä lapiomiestä: ”no paso” ja kova selitys päälle. Vajaan 100 m päässä tiellä näytti olevan sortuma, ehkä se olisi kuitenkin ohitettavissa. Ajoimme lähemmäksi ja totuus paljastui ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia jatkaa, kivenjärkäleiden siirtämiseen ei riittänyt lapiot, tarvittaisiin maansiirtokone. Sateet olivat murtaneet ison palan rinnettä ja tie oli kokonaan poikki. Käänsimme pyörän - pieni pettymys - ja lähdimme takaisin: vastaan tuli iso bussi ja useita kymmeniä polkupyöräijöitä ja heidän perässään huoltoautot. Fillaristeilla olisi ehkä mahdollisuus kantaa pyörät sortuman yli, mutta autoilla ei paikasta läpi päässyt, seuraavaksi ne kaikki olivat siellä samassa sumpussa. Miten kääntyi bussi kapeaampaakin kapeammalla tiellä, jonka reunalta oli satojen metrien pudotus alas, ehkä peruuttamalla takaisin...
Kuoleman tie jäi siis ajamatta, palasimme päätielle ja ajoimme uuden tien Coroicon kylään. Sumu hälveni, sade lakkasi ja maisemat alas laaksoihin olivat upeat, eikä tämä uusikaan pätkä ollut ongelmaton, sortumia oli tälläkin tiellä ja kiertotiet olivat saviliejuisia. Yungasin alue, vuorista huolimatta, on subtrooppista aluetta banaani- ja appelsiinipuineen sekä kahvi- ja kokaviljelmineen ja lähellä jo Bolivian varsinaista viidakkoa. Aamun lämpötila oli lähtiessä +6 astetta ja Coroicossa +29! Emme sitten lähteneet välittömästi samaa tietä takaisin, vaan päädyimme kukkuloille Esmeralda-hotelliin, josta avautui maisemat vuorille sekä vanhalle että uudelle tielle. Tästä tropiikkipaikassa oli tarjolla myös sauna (sauna-kylttejä on ollut muuaallakin Boliviassa useita) ja uima-allas ! Saunan kiuas oli kaasulla lämmitettävä ja ihan kohtalaiset löylyt sieltä irtosi. Ja näkymättömiä, viheliäisiä itikoita riitti kiusaksi asti
        |
Unboliviable nähtävyyksiä La Pazissa
|
Ke 23.2. - su 27.2.2011
La Pazissa, maailman korkeimmassa pääkaupungissa, vierahti viisi päivää tosi nopeasti. Vietimme kaupungissa jälleen turistielämää: mielenkiintoisia museoita (mm. koka-museo), taidenäyttelyitä, kirkkoja, toreja, yms. Vei kylläkin muutaman tovin, että jalankulkijana uskaltautui muun liikenteen sekaan, muutama silmäpari lisää edessä ja takana olisi ollut tosi tarpeen. Autoilijat eivät piittanneet jalankulkijoista pätkääkään, juuri kun luulit, että vihreä palaa suojatiellä, niin eikös vielä jostain viisi autoa porhalla ohi varpaita hipoen. Loppupäivinä oppi sitten viimenkin luovimaan sujuvasti muun porukan mukana katujen yli. Lisäksi oli oltava koko ajan varuillaan, ettei taskuvarkaiden käsi ujuttautunut taskuihin!
    Sadekuuroja tuli runsaasti, yöllä sekä päivällä, kuurot kestivät puolesta tunnista useampaan tuntiin, vettä tuli paljon! Sadekuurojen vuoksi tuli ajettua mm. kaksi turistibussikierrosta, olivat tosin erilaiset, joten tuli nähtyä kaupunki laidasta laitaan ja kävimme mm. Luna de Valleyssa ihmettelemässä eroosion muovaamia vuorenkukkuloita.
  Tapasimme kaupungissa myös saksalaiset motoristit Janan ja Patrickin, näimme heidät edellisen kerran El Calafatessa, Argentiinassa, vajaat kaksi kuukautta sitten. Juttu luisti mukavasti matkakokemuksia vertaillessa ja vietimmekin heidän kanssaan pari päivää kaupunkia ja ravintoloita kierrellen.
    La Pazin kuuluisimpia nähtävyyksiä on Mercado de Hecheria, noitatori - kauppiaiden ulkonäöllä lienee oma osuutensa torin nimeen. Mitä torilta sitten löytyy: tietenkin kaikenlaista turistitavaraa laidasta laitaan, mutta lisäksi erinäinen määrä rituaalisia ja ”uhrimenoihin” tarkoitettuja esineitä ja tarvikkeita: hallusinogeenisiä kaktuksia, kondorikotkien sulkia, kokateetä, kiviamuletteja, erilaisia yrttejä, Äitä Maalle tarkoitettuja karkkeja (on kuulema makean perään), kurttuisia laaman sikiöitä, jne. Kuolleet laaman sikiöt ovat monen uskonnollisen rituaalin tärkeä osa, esim. talon perustuksiin haudattu sikiö tuo onnea uuteen kotiin! Onneksi sikiöt eivät mahtuneet kasseihimme, joten piti tyytyä pienempiin matkamuistoihin.
  Sunnuntai-illan huipennus oli ”Cholitas wrestling” -painiottelu El Alton kapungissa, jonne köröttelimme bussilla lähes tunnin. Urheiluhallissa oli jo sinne saavuttuamme tiivis tunnelma, turisteille oli varattu parhaat paikat aivan painikehän ulkopuolelta ja paikalliset kansoittivat loput hallin penkeistä, joten vapaapaini lienee myös paikallisten oma ”urheilulaji”. Shown erikoisuus ovat painivat cholitat, perinneasuihin pukeutuneet naiset, joiden monikerroksiset hameenhelmat nousivat korviin naisten lentäessä tantereeseen.
        Meno kehässä oli mieletöntä teatteria (tai osittain ehkä tottakin), naamioituneet miehet, cholitat, kääpiö ja tuomari - jonka puoluellisuus tai puoluettomuus oli kyseenalaista - mätkivät toisiaan olan takaa ja viskoivat toisiaan kehän reunoille sekä lattiaan. Eikä kehä edes riittänyt, vaan ns. turva-alue oli myös aika-ajoin painipaikkana, painijoita viskottiin välillä jopa yleisön sekaan turva-aitojen ylitse, yleisö viskoi popcornia, limpparipulloja, mätiä omenoita ei-pidetyn hahmon päälle. Kaikki sallittua -meninki oli välillä jopa vähän pelottavaa, kun turvamiehiäkin vedettiin välillä turpaan... Itse selvisimme tästä painista epämääräisellä ”vaahtokylvyllä” (vaahtosprayta) ja Heikki sai lisäksi naamaansa kuortuksen punaista ”jellyä”.
El Altosta laskeuduimme La Pazin keskustaan kuullaksemme BBC:n uutisista kaupungilla sattuneesta luonnonkatastrofista. Kaupunkikierroksella tapaamamme opas oli kertonut meille muutama päivä aikaisemmin, että miten he ovat onnekkaita, kun heillä ei ole maanjäristyksiä tai tulivuorten purkauksia, mutta rankat sateet aiheuttavat silloin tällöin maanvyörymiä kaupungin rinteille levittäytyvissä kaupunginosissa johtuen vuorten hiekkaisesta maaperästä. Sateiden aiheuttama isompi vyörymä oli illalla pyyhkäissyt jonkun rinteen matalaksi ja hävittänyt kodit yli tuhannelta ihmiseltä, iso menetys ihmisille, joilla muutenkaan ei ole juuri mitään. Itkeviä mammoja ja pappoja TV-ruudussa: kaikki meni! Kuolonuhreilta vältyttiin!
    |
Bolivian Copacabana
|
Su 20.2.11 – ti 22.2.11
Lähdimme neljä kuukautta sitten reissuun ja Copacabanaan päädyttiin, toisin ei Rion rannoille, vaan Titicacan. Sesonki ei ole parhaimillaan, itsekin löysimme helposti pieneltä kukkulan rinteeltä Cupola-hotellista tilavan huoneen 20 eurolla. Kolea keli ei kuitenkaan houkutellut rannalle, vaan päädyimme sunnuntaimarkkinoiden humuun kaupungin kapeille kaduille, tarjolla oli tavaraa laidasta laitaan.
    Perinteisiin asusteisiin pukeutuneet ”cholitat” istuvat kadulla kukin oman myyntiskinsä (maassa iso muovi tai viltti) tai myyntikärryjensä äärellä. Näiden naisten ikää on vaikea edes arvuutella: kaikilla on musta tukka ja pitkät, paksut letit, pään päällä keikkuu pieni, knallihattu (jos hattu vinossa = naimaton, jos hattu suorassa = naimisissa), leveää lantiota korostetaan monikerroksisella hameella, hartoilla on paksu viltti hakaneulalle kiinni. Selässä iso kangasnyytti, johon näyttää uppoavan yhtä sun toista, esim. lapsi tai pieni laama tai lammas tai käsilaukku ja muu omaisuus. Entäpä miehet, jotkut umpihumalassa, joten työnjaosta lienee sovittu jollain tapaa - toisilla työ, toisilla hupi.
Oli tarjolla kyllä vakavampaakin tapahtumaa: kirkon edustalla oleva katu oli täynnä autoja, seassa muutama rekka ja pikkubussi. Kaikki autot oli koristeltu isoilla kukkalaitteilla, seppelellä ja nauhoilla. Mietimme, että liekö kirkossa isot häät vai hautajaiset... Vaan ei, kysessä oli kulkuneuvojen ja kuskien siunaaminen: autolle, kuljettajalle ja matkustajille toivottiin turvallisia kilometrejä ja pitkää ikää. Lippahattuinen pappi saapui paikalle iso ämpäri kädessään, konepelti ja auton ovet auki, vettä pirskotettiin autossa joka paikkaan, kuljettajan ja myös koko perheen päälle. Tämän jälkeen purskotettiin shampanjaa tai olutta auton päälle, heiteltiin kukan terälehtiä ja loppuhuipennus tuli papattien paukauttelun myötä. Jo mietimme, että olisimmeko pyörän hakeneet joukkoon mukaan:)
  Katolinen uskonto lisättynä paikallisten omilla uskomuksilla tuli Copacabanassa esiin monella muullakin tapaa. Kirkossa sijaitseva ”dark lady” eli myös nimellä Virgen de Candelaria, on Bolivian merkittävimpiä pyhimyksiä (ihmeitä tekevä), jolta haetaan siunausta joka asiaan. Dark lady -nimitys tulee pyhimyksen tummista kasvoista, joka on veistetty tummasta puulajista.
Cerro Calvario -kukkulalle taas kiivetään mukana pieniä esineitä, esim. auto, talo, esine poltetaan ja toivotaan, että poltettu esine muuttuisi todeksi...
    Maanantaina teimme laivaretken Titicacalle, Isla de Solille, tarujen mukaan inkat ovat luotu ja syntyneet tällä aurinkosaarella ja uskotulla syntymäpaikalla on uhrikivi sekä inkaraunioita. Vajaan parin tunnin patikkamatkan aikana unohtui, että UV-säteily on tosi voimakasta näin korkealla.
      Tapasimme saarella pari suomalaisnaista, joista toinen oli ryöstetty Limassa, joten matkakokemusten vaihto olikin äkkiä mielenkiintoisempaa kuin saaren historia.
Titicacan (titi = puuma, caca = harmaa eli harmaa puuma, sana johtaa inkojen mytologiaan) maisemia riitti ihailtavaksi vielä seuraavanakin päivänä, matkamme jatkui kohti Bolivian pääkaupunkia, La Pazia ja Copacabanasta lähtevä tie mutkitteli rantaviivaa pitkin vajaan 80 km matkan. Ensimmäiset 40 km olivat ehkä tämän matkan parhain maisemapätkä, liikennettä ei juuri nimeksikään, tie mutkitteli vuorenrinteitä ja järven selkä aukeni pitkälle joka suuntaan.
Vuorilta laskeuduimme Tiguinaan, jossa ylitimme Titicacan kapean salmen lautalla. Lautta lastattiin toisesta päästä ja lautan pohjalla oli vain muutama lankku, jolle pyörän pystyi ajamaan. Vastarannalla työnsimme pyörän takaperin ulos, kun kääntövaraa ei lankuilla ollut, tulihan jälleen tästäkin pikku-urakasta pieni happikato. Lautturi velkoi matkasta 2 euroa.
    El Alto ja ja La Paz muodostavat ison yhtenäisen kaupunkikokonaisuuden, El Alto sijaitsee yli 4000 m:ssä kylmällä ja tuulisella Altiplanolla ja La Paz jää Altiplanon ja Cordellera Realin väliin alhaalle, lämpimämpään ja tuulettomaan laaksoon, 3660 metrin korkeuteen. Eksyimme jo El Altossa katuhulinaan ja ajoimme ison katumarkettialueen läpi pari kertaa ennen kuin tie alas laaksoon lopultakin löytyi. Eikä La Pazin katuviidakko ja liikenne olleet yhtään helpompaa, kahden tunnin kaupunkiajojen jälkeen päädyimme viimeinkin Hostal Republican ovelle, työnsimme pyörän jyrkille portaille asetettua lankkua pitkin hostelin sisäpihalle. Tästä urakasta seurauksena olikin jo suurempi happikato. Olimme buukanneet majoituksen etukäteen ja hostelilta saadussa viestissä oli, että parkkipaikka löytyy. Mutta eipä ollut mainintaa, että se on portaiden takana! Pihalle kuitenkin päästiin ja olemme aivan La Pazin ytimessä.
|
Titicacan rannalla
|
To 17.2. - la 19.2.11
Cuscosta poistuminen aiheutti hieman päänvaivaa, käymissämme kaupungeissa ei liiemilti ole ollut tienviittoja eikä opastuksia, ei siis täälläkään. GPS:n karttapohjasta oli jonkinlainen apu ja huoltoaseman pitäjä viittilöi meidät lopulta kutakuinkin oikeaan suuntaan. Ajauduimme liikenneympyrässä tai oikeastaan -neliössä väärälle kadulle, oli tosin pääväylän suuntainen, ja ajoimme pitkän tovin ”savitiilituotantolaitoksen” viertä pitkin. Miehet seisoivat polviaan myöten savipellossa ja lappoivat muotteihin märkää mutaa, väliin heiniä, uusi kerros mutaa, tiilet muoteista ulos ja kuivumaan pinoon kadun varrelle. Katukin oli lopulta kuin savipelto!
Cusco-Punon välinen vajaan 400 km:n matka sujui päällystettyä tietä pitkin nopeasti. Sää oli pivinen ja kolea, lämpötila +12 – 14 asteen välillä, muutama lievä sadekuuro osui kohdalle, korkein kohta oli yli 4300 m:ssä.
Matkan varrelle jäi useita pieniä kyliä, niistä vauhdilla ohi, Juliacan kaupungin - sekava, sotkuinen ja erittäin vilkasliikenteinen - läpi onnistuimme puikkelehtimaan eksymättä.
  Iltapäivällä saavuimme Punoon, Titicacan rannalla olevaan kaupunkiin ja päädyimme äkkiä hotellin suojiin kaaatosateen yllättäessä. Huoneessa oli sähköpatteri ja kylppärissä kuuma suihku - ylellistä pitkästä aikaa! Ja mukavuudet olivatkin tarpeen, varsinkin kun molemmille iski kohtalaisen kova päänsärky. Hieman ihmetytti, koska olimme jo parin viikon ajan olleet koko ajan 2500 – 4000 m:ssä ilman vuoristotaudinoireita, Punon 3855 m:n korkeus+ hotellin neljäs kerros olivat siis jostain syystä liikaa. Ei auttanut koka-tee, ei koka-karkit, ei burana!
Mutta eipä sitä sängyn pohjallekaan voinut jäädä, joten liikeelle ja hitaasti eteenpäin, ettei hengästynyt liikaa. Puno on Perun folklore-keskus ja helmikuun alussa kaupungissa oli pidetty perinteinen kynttiläpäivän, Virgen de la Candelaria-festivaali (yksi monista, muusikkia, tanssia, pukuja, jne.), mekin saimme aavistuksen tästä hurlumheistä käymällä kulttuuritalossa olevassa valokuva- ja pukunäyttelyssä, siellä unohtui vähitellen päänjomotuskin. Ja varmuuden vuoksi jatkoimme iltaa vielä rock-baarissa.
Perjantaina kävelimme kaatosateessa satamaan ja puksuttelimme pienellä laivalla Titicaca-järvellä oleville Uros-saarille. Titicacan rannat ja sen muutamat saaret ovat Aymara- ja Quechua-intiaanien (Perun vanhimpia kansoja) jälkeläisten asuttamia vielä tänäkin päivänä. Uros-saaret muodostuvat useista pienistä ja isommista, kelluvista ruokolautoista. Lauttojen pohjana on paksuja turvepaaleja, jotka on sidottu yhteen, paalien päälle on laitettu kymmeniä kerroksia tortoraruokoa, kaikki muukin mahdollinen on tehty näistä ruo'oista. Lautat on myös ankkuroitu, jotta ne eivät tuulten mukana lähtisi liikkeelle.
    Kävimme muutamalla saarella ja vastaanotto oli erittäin ystävällistä alkaen tervetulolauluista. Kävely saarella oli kuin olisi ollut hyllyvällä suolla, jalka upposi joka askeleella märkään kaislamattoon. Alkeellista elämää: naisilla kotiaskareet ja matkamuistojen valmistaminen, miehillä kalastus, kaislojen keräämiseen ja kuivattamiseen menee oma aikansa, loppuaika hyyssätään turisteja! Lapset käyvät alakoulua yhdellä saarista, kunnes siirtyvät Punoon. Viiden tunnin reissun jälkeen palasimme takasin kaupunkiin kuivattelemaan hotellille märkiä kenkiä ja sukkia.
Perun kierros alkoi osaltamme lähestyä loppua, ennätimme kiertää pienen osan tätä maata reilun kahden viikon aikana, edessä oli vielä n 150 km:m matka Punosta Bolivian rajalle. Ja la-aamuna satoi tietenkin kaatamalla, joten jouduimme odottamaan rauhassa sateen laantumista aamupäivän ajan.
  Rajanylityspaikkoja Perusta Boliviaan on kolme, joista kuulemiemme juttujen mukaan Yunguyon rajanylityspaikka olisi poliisien ja virkailijoiden toimesta helpoin. Matka Titicacan rantaa pitikin oli nopeasti ajettu, käytimme loput Perun solet tankkaukseen ja lounaaseen Yunguyossa ennen rajaa. Lisäksi vaihdoimme etukäteen boliviaanoja jo Perun puolella, koska tiedossa oli, että rajan takana ei löytyisi pankkiautomaatteja eikä viikonloppuna avoinna olevia pankkeja.
Perun rajalla kaikki sujui helposti, leimat passeihin, pyörän papereiden luovutus ja maasta pois. Seuraavaksi Bolivian rajalle vajaat 500 metriä, kunnon ukonilma tervehti heti rajapyykillä. Ensin maahantulopapereiden täyttö ja saapumisleimat passeihin, seuraavaksi pyörän tullaukseen. Rekisteriote, passi ja tullauspaperit piti käydä kopioituttamassa virkalijaa varten. Papereiden täytön jälkeen matkaan. Olimme jo starttamassa eteenpäin, kun poliisi tuli ja ilmoitti, että vielä on käytävä yhdessä kontrollissa näyttämässä, että kaikki paperit olisivat varmasti ok. Jäin itse odottelemaan pyörän viereen ja Heikki meni poliisitoimistoon, jossa viipyi ja viipyi... No viipymisen syy, oli että poliisi oli vaatinut ”lomakkeentäyttörahaa” ja vieläpä Perun soleissa, eikä luovuttanut papereita ja passia takasin ennen kuin oli saanut korvauksen. Kun soleja ei enää ollut, niin boliviaanot olivat lopulta kelvannet. Kontrolli oli siis hämäystä ja kiristys maksoi 10 boliviaanoa eli noin 1 euron verran.
Matkan aikana tapaamme motoristit ovat kohdanneet poliisin taholta yhtä sun toista, lähes jokaiselle on kertynyt joitain ikäviä kokemuksia: epämääräisiä sakkoja, ajopapereiden panttaamista, mielivaltaa, jne. Argentiinassa varoiteltiin poliisin jatkuvista kontrolleista ja niitähän oli lähes joka kylässä ja kaupungissa. Chilessä ja Perussa kontrolleja olisi myös usein: Chilessä meidät pysäytettiin kerran ja siinä riitti pelkkä ajokortin esittäminen, Perussa meitä ei pysäytetty kertaakaan, päinvastoin kävimme itse kysymässä muutaman kerran tietä poliiseilta, olivat hyvin avuliaita neuvomaan. Bolivian poliisit olisivat kuulema pahimmasta päästä – näköjään hallitsevat ainakin kiristämisen taidon!
Olimme siis rajan yli, jostain olisi pyörälle pitänyt vielä järjestää vakuutus, vaan eipä keksitty paikkaa eikä toimistoa. Joten …. jatkoimme rajalta 8 km:n matkan Copacabanaan. Kaupunkiin tultaessa poliisi pysäytti meidät, ketjusulku tiellä, ja kysyi jotain maksua, sisäänpääsymaksu kaupunkiin? tietulli? ei selvinnyt. Samaan aikaan takaa tuli joku paikallinen mopomies ja yhtäkkiä poliisi huitoi meidät jatkamaan eteenpäin. Copacabanan kaduilla oli lunta ja sohjoa ukonilman jälkeen.
|
Inkojen jalanjäljillä Cuscossa ja Machu Picchulla
|
Ma 14.2. - ke 16.2
Cusco, maailman napa, aikoinaan inkavaltion keskus, on sekoitus vanhojen inkakauden rakennusten rippeitä sekä espanjalaisten siirtomaavallan aikaisia barokkityylisiä rakennuksia. Kaupungin keskus on entinen Huacaypata-aukio, nykyisin Plaza de Armas ja aukion ympärillä levittäytyy kymmenien korttelien laajuinen vanha kaupunki kapeine katuineen. Majailimme aukiolta korttelin päässä olevassa CasaGrandessa, keskustaan saapuessamme eräs ”sisäänheittäjä” pongasi meidät ja opasti kyseiseen paikaan ”with special price for you” ja pyörälle parkki sisäpihalla. Paikka oli ihan ok, kohtuuhintainen, mitä nyt huone oli kolea ja pimeä - Cusco sijaitsee yli 3350 m:n korkeudessa – mutta sijainti oli erinomainen.
    Maanantaina jalkauduimme kaupungille, kaikki kaupungin historialliset kohteet ja nähtävyydet on hinnoiteltu, voit ostaa 10 päivän pääsylipun kaikkiin mahdollisiin kohteisiin tai 10 pv:n muutaman museon tai muutaman kirkon käsittävän pääsylipun. Ja joihinkin kohteisiin myytiin myös ovella yksittäisiä lippuja. Esimerkiksi kaikkien kirkkojen ovet olivat lukittu ja turistit laskettiin sisään vain pääsylipulla. Kaupunki elää täysin turismilla ja turistejahan riittää, kaikki matkailijat kulkevat kaupungin kautta Machu Picchulle ja muihin Sacred Valleyn inkakyliin. Kaupungilla on satoja matkamuistomyymälöitä, ravintoloita, kahviloita, matkanjärjestäjiä ja lisäksi tulevat vielä katujen matkamuistotavaroiden myyjät, joka askeleella joku nykii hihasta tai tarjoaa jotain ostettavaa. Melko rasittavaa.
      Vierailimme muutamissa kirkoissa, mm. siirtomaakauden katedraalissa, joka itse asiassa onkin kolme kirkkoa, katedraalissa vierähti yllättäen yli kaksi tuntia ja harvoin on tämän upeampaa kirkkoa nähnyt, kymmeniä kullattuja alttareita, pyhimyspatsaita, valtavia maalauksia, freskoja, hopeaesineitä jne. Ja pyhimyksiä on joka tarkoitukseen, esim. pyhimys, jossa naiset kävivät rukoilemassa itselleen aviomiestä ja vastaavasti pyhimys, jossa miehet rukoilivat, miten pääsisi muijasta eroon! Espanjalais-italiaistyylisiin maalauksiin on usein yhdistetty paikallinen näkökulma, mm. ”Viimeisen aterian” tarjoilulautaselta löytyy, jälleen kerran , marsu. Inkakohteista Qoorikancha, Auringon temppeli (aikoinaan vain kultaa), kertoo tänääkin inkojen mahtavasta kivenrakennustaidoista ja nähtävillä on vielä runsaasti käsittämättömän taidokkaasti tehtyjä kivimuureja.
 
Ja sitten Machu Picchulle, buukkasimme itsemme bussimatkalle ja jälkeenpäin ajateltuna olisi kannattanut tehdä tämä reissu omatoimisesti. Menomatka Picchulle kesti yli 8 tuntia, ensin bussilla vuoristoteitä ja inkakylien kautta Ollantaytamboon (tie päättyy tähän kylään), josta eteenpäin kahden tunnin junamatka Aguas Calientsin kylään ja lopuksi vielä puolen tunnin bussimatka ylös vuorille. Porukkaa bussissa oli noin 30 henkeä, joista miespuolisia amerikkalaisia noin puolet, heistä joku katosi aina joka pysähdysvälissä jonnekin, odottelua ja odottelua! Lisäksi viiveitä aiheuttivat matkanjärjestäjien sähläämiset lippujen kanssa, meillekin etukäteen annetut liput käsittivät vain paluuliput junamatkaan.
      Machu Picchu (vanha vuori) oli kyllä näkemisen ja kokemisen arvoinen. 40 ha:n alueella, erittäin jyrkät rinteet, on temppeleitä, asuinrakennuksia, terasseja, portaikkoja ja oletusten mukaan kyseessä olisi 1400-luvulta peräisin oleva inkaylimystön lomapaikka. Inkojen hylättyä kaupungin sen valtasi viidakko ja paikka pysyi piilossa vuoteen 1911 asti, kaupunkia ei myöskään mainita espanjalaisten valloittajien muistiinpanoissa, joten salaperäisyys, syrjäisyys ja hämärän peittoon jäänyt käyttötarkoitus tekee tästä kiehtovan paikan ja mielikuvitus alkaakin äkkiä laukata! Picchulla kannattaa ehdottamasti osallistua opastetulle kierrokselle. Inkat reissasivat Cuscosta Machu Picchulle, vajaan 200 km matkan, neljässä päivässä, Inca Trailin 48 km:n matkaan patikoijilta menee tänä päivänä samat neljä päivää?! Meillä tämä bussireissu kesti 18h.
Vuoriston ja Cuscon säät vaihtuivat tiuhaan, välillä helteistä auringopaistetta ja seuraavana hetkenä kaatosateita. Ja illat ja yöt viileitä. Tutkailimme hieman sääkarttoja ja päätimme viettää vielä keskiviikon Cuscossa. Kaupungilla kierrellessämme näimme useita GS-bemarimotoristeja ja suuntasimme illalla Norton Rats Pubiin (motoristien treffipaikka Plaza del Armasin nurkalla) katsastamaan, olisiko heistä ketään paikalla. Bemaripyöräilijät olivat Globebustersin (www.globebusters.com) 8 kk:n maailmanympärimatkalla 16 pyörällä, matka oli alkanut marraskuun lopussa Euroopasta ja vauhti siis erittäin kova! Sikarinpolttelijamotoristien kanssa emme valitettavasti päässet jutun alkuun, mutta reissun vetäjän ja kyseisen firman omistajan Kevin Sandersin kanssa kävimme mielenkiintoisen juttutuokion, hän kertoili kokemuksiaan maailmanympärimatkoistaan ja tämän sekä vastaavien reissujen järjestelyistä. Rento tyyppi, ja aikoi muuten ottaa pitkän lepobreikin tämän reissun jälkeen.
  TV-uutisten välähdys näytti sateiden murtaneen teitä Cuscosta pohjoiseen olevilla vuoristoteillä, joten Machu Picchusta ja Cuscosta tuli reissumme pohjoisin kääntöpiste, matkaa takana 21 700 ajokilometriä.
|
Nascan linjat ja Andeille
|
To 10.2. - su 13.2.2011
Vietimme Chalassa vielä toisenkin päivän, Heikki kärsi vuoristotaudin jälkimaininkeja tai jotain muuta ja katsoimme viisaimmaksi ottaa huilipäivän. Hotellin terassilla istuessamme kuulimme jotain, joka jotenkin kuulosti suomen kieleltä?! Hotellin takapihalle oli pysähtynyt bussi, josta purkaantui vajaan 20 hengen porukka kahvibreikille. Suomalaisporukka oli muutaman viikon Inka trail -reissulla Perussa ja matkalla Limasta kohti Arequipaa. Olivat hämmästyneitä meidät tavatessaan ja me yhtälailla – olimme onnistuneet välttelemään suomalaisia koko reissumme ajan ja aikomus oli päästä Buenos Airesiin törmäämättä kotomaalaisiin, ei siis ihan onnistuttu! Mutta ihan mukava oli vaihtaa kuulumisia heidän kanssaan.
Chalan päivästä tuli myös viimeinen Tyynenmeren äärellä vietetty (helle)päivä, koska reittimme jatkossa suuntautuisi kohti sisämaata ja sateita... Seuraavana päivänä ajoimme vielä hetken valtavien dyynien vierustamaa rantaa - täällä muuten aura-autot puskevat hiekkaa pois teiltä – ja saavuimme iltapäivällä Nascaan.
Nascassa (Nazca) teimme lauantaina retken yläilmoihin, 8-paikkainen Cessna kieputti meitä n. 40 minuutin ajan vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas. Parikymmentä kilometeriä kaupungin ulkopuolella, aavikolla, sijaitsevat kuuluisat Nascan linjat, Nasca Lines, jotka parhaiten näkyvät yläilmoista. Kuviot ovat osittain yhdensuuntaisia ja geometrisiä viivoja , mutta myös erilaisia hahmoja, kuten valas, kippurahäntäinen apina, ”astronautti”, lintu, lisko, kondorikotka, hämähäkki, jne. ja arviolta 200 eaa – 600 jaa Paracas- ja Nasca-väestöjen tekemiä. Kuviot löydettiin 1920-luvulla ja sen jälkeen lukuisat tiedemiehet/naiset ovat arvuutelleet näiden tarkoitusta ja merkitystä. Ja selityksiä lienee yhtä monta kuin tutkijoitakin, netistä löytyy näistä useita tarinoita.... Osa kuviosta on tuhoutunut, mm. Panamerican valtatie on katkaissut liskon hännän.
    Meidän seuraava linja, ja kaikkea muuta kuin suora, oli jälleen vuoristotiellä, 660 km Andien ylitystä päästäksemme Cuscoon (Cuzco). Olimme aikaisemmin tavanneet sakasalaismotoristin, joka kertoi, että kyseinen reitti olisi juuri ja juuri päivässä ajettavissa. Lentoreissumme vuoksi oli melkein puolipäivä, kun pääsimme matkaan, joten tiedossa oli, että jostain vuoristokylästä olisi löydettävä seuraava yösija. Nasca-Cuscon välinen tie on hyväkuntoinen ja päällystetty, joten kruisailu vuoren rinteillä kauniissa maisemissa oli jälleen suurenmoista.
  Ylöspäin noustessa lämpötilat laskivat vähitellen, lähtiessä oli +33 astetta ja pari tuntia myöhemmin enää +2 astetta. Olimme parhaimillaan yli 4300 m:n korkeudessa ja sääolot olivat vaihtuneet helteistä räntäsateisiin. Jälleen sumua, vesisadetta, lopulta räntäsadetta ja raekuuro ja kaiken kruunasi ukonilma. Tie muuttui lumiseksi ja sohjoiseksi, mutta onneksi ei menty pakkasen puolelle, joten tien pinta ei jäätynyt
  Rekkaliikennettä oli jälleen runsaasti ja kuskien ajotyyli oli kieltämättä melko ronskia: jyrkkämutkaisissa serpentiinessä rekat tulivat puolentoistakaistan leveydellä vastaan, joten itse etenimme tosi varovasti. Läpiajamiemme vuoristokylien näkymät olivat sateessa melko ankeat, pienä, matalia savimajoja, perheet kotiaskareissaan kadun varrella, soppakattilat kiehumassa ulko-oven edessä, naiset hiusten- ja pyykinpesulla jokipuroissa...
Illan suussa olimme ajaneet puolet matkasta ja pysähdyimme Chalhuangan kylään, josta löytyi muutama hotelli, yksi oli täynnä, toisen hotellin ainoaaseen vapaaseen huoneeseen oli sisäänkäynti pitkän ulkoparvekkeen kautta, kolmannessa oli vapaita huoneita ja autotalli pyörälle! Tämän hotellin huone oli siisti, ei lämmintä vettä ja kylmäkin loppui ennen kuin ehdimme suihkuun. Ja myöhemmin illalla hävisi sähköt. Sängyssä oli neljä peittoa, joten hyvin tarkeni!
Aamulla pyörää hakiessamme huomasimme autotallin takaosassa pienen marsufarmin, iltasapuskat olivat lihotuskuurilla.
Sunnuntaina ajoimme kauniin aurinkoisessa säässä, ”sveitsiläismaisemissa”, loppumatkan Cuscoon, tapasimme matkalla pari perulaista motoristia, joiden kanssa otimme valokuvia.
    |
Colca-kanjonin kurateillä
|
Ma 7.2. - ke 9.2.2011
Ma-aamuna meitä odotti puolityhjä takarengas, rengas vuoti edelleen paikkauksesta huolimatta. Hotellin respan virkailija opasti meidät pieneen korjaamoon, jossa takarengas otettiin irti ja paikattin sisäpuolelta. Taisimme ohittaa korjaamon muut asiakkaat, palvelu oli nopeaa ja hintapyyntö työstä oli 2,5 euroa. Maksoimme korjauksesta kuitenkin vähän enemmän, vajaat 10 euroa, ja yhteiskuvan jälkeen siirryimme Arequipasta vuoristoon, kohti Canon del Colcaa. Perun karttakin kun löytyi lopulta kirjakaupasta.
  Colca-kanjoni on 100 km pitkä ja yli 6000 m korkeiden tulivuorten välissä, kanjonilla on syvyyttä 1000 metristä aina 3000 metriin ja se on kaksi kertaa syvempi kuin Arizonan Grand Canoyn. Kondorikotkien asuinpaikka. Molemmin puolin kanjonia on pieniä Cabana- ja Collagua-väestön asuttamia andikyliä.
Kaupungin aurinkoisen aamun jälkeen vuoristotie (asfalttitie) oli sumuinen ja pilvien peittämä ja mitä ylemmäksi noustiin sen koleammaksi ilma muuttui. Vuorten huippujen yllä roikkui tummanpuhuvia sadepilviä, korkein ylittämämme kohta oli Patapampassa, 4825 m, jossa vuoren rinteillä oli jo luntakin. Matkalla Chivayn (3600 m) andikylään onnistuimme näkemään useita vicunoita, laamoja, alpakoita ja myös yhden kondorikotkan! Ja pääkopassa oli jomotusta! Hengästytti!
        Kylään tultaessa turisteilta peritään 35 sol/hlö kanjonimaksu! Saapuminen kylään oli kuin olisi tullut aivan eri aikakauteen: katunäkymää värittivät perinteisiin asusteisiin pukeutuneet mammat, lierihattuiset ukot, pienet taksit suhasivat edestakasin ja torin ympärillä kävi kova kuhina.
      Iltapäivä oli jo sen verran pitkällä, että pysähdyimme syömään ja samalla alkoi sataa kaatamalla... Eikä sade loppunutkaan heti, joten päätimme jäädä ravintolan yhteydessä olevaan Hostal Anitaan yöksi. Sadetta riitti aaamuyön tunneille saakka ja sateen myötä lämpötila laski nopeasti. Huoneessa oli kylmää ja kosteaa neljästä peitosta huolimatta!
Aamu koitti jälleen aurinkoisena ja lähdimme kanjonitielle, asfaltti loppui pian kylän jälkeen ja hiekkatie oli yöllisen sateen jälkeen hieman kurainen ja lätäkoiden, pienten ja isompien, peittämä.
Maisemat kanjoniin olivat upeat, tien varsilla näkyi runsaasti kyläläisiä, peltohommissa, karjaa kuljettamassa, matkalla kantamukset selässään jonnekin, lehmiä, aaseja, lampaita...
      Eteenpäin mentäessä vuorten takaa alkoi nousta sumupilviä ja kun pääsimme Cruz del Condoriin - kanjonin syvin kohta - näkymät oli sankan sumun vuoksi täysin olemattomat. Ei nähty tulivuoria, ei kondorikotkia, ei rotkomaisemia. Jatkoimme sumuisella vuoristotiellä eteenpäin aikomuksenamme palata rannikolla kulkevalle Panamericalle ja kohti Nascaa.
    Loppupäivän matkasta muodostuikin tämän reissun ikimuistettavin! Sumu sakeni, näkyvyys noin 2-3 metriä eteenpäin, sumutihku muuttui vesisateeksi, tie muuttui kuraiseksi, lätäköt suurenivat, ohitettiin vielä muutama andikylä ja jossain vaiheessa olimme tiellä, jota ei enää löytynyt kartoista. Olimme jossain vuorilla ja menossa johonkin, kiemurteleva tie vei meitä ylöspäin ja ylöspäin, huonon näkyväisyyden ja sateen möyhentämän tien vuoksi vauhtimme oli n. 20 – 30 km/h. Jopa kuivien ajohanskojen vaihtaminen otti voimille, joten olimme ilmeisesti aika korkealla. Ja vuoren rinnettä jälleen hitaasti alaspäin. Muutamia tienhaaroja oli jonnekin, mutta ei tienviittoja, joten pysyttelimme koko ajan ”pääväylällä”. Matkalla kohtasimme muutaman aasin, moottorin äänen pelästyttäminä ne lähtivät peräämme – ja ohittivat meidät kovalla vauhdilla! Häipyivät jonnekin sumun sekaan...
Sade jatkui ja tie oli lopulta kuin luistinrataa, edettiin hitaasti savivellissä, kurvit olivat pahoja, kun tie oli kallellaan ja pyörä luisui liejun mukana.
Sitten nyykähdimme kyljelleen, onneksi oli ulkokurvi ja vähemmän liejuinen kohta! Pyörä pystyyn ja hiljakseen eteenpäin tiellä virtaavia puroja pitkin, niistä löytyi parempi pito. Sade laantui lopulta ja pääsimme vuorilta alas kuivalle aavikkotielle, olimme siis eksyneet jonnekin rannikon suuntaan. Parinkymmenen kilometrin jälkeen tulimme illan pimetessä kaupunkiin, vasta hotellissa selvisi että olimme Pedregal-nimisessä paikassa. 218 km:n matkaan kului vain 10 tuntia! Ennätimme juuri levitellä märät ajokamat huoneseen, kun sähköt sammuivat ja koko kaupunki pimeni...
Aamulla yritimme putsata liiempiä rapoja pois ajovaatteista, pyörän saimme pestyä hotellin takapihalla, hieman ruuvien kiristystä ja Panamericalle kohti pohjoista.
  Aurinko paistoi, meri kimmelsi ja tie kiemurteli kallio-, hiekka- ja dyynivuorten rinteitä pitkin eteenpäin. Matkalla oli muutama vihreä jokilaakso riisiviljelmineen. Jos eilen jäi maisemat sumun vuoksi väliin, nyt niitä oli tarjolla viimeisen päälle!
  Pysähdyimme Chalaan, pieneen kalastajakylään ja majoituimme kylän parhaaseen hotelliin, meri 20 metrin päässä, mutta muuten täysin karu paikka ilman puita ja kasvillisuutta. Hotellin kylppärin hanoista tuli vettä vain pienenä liruna.
    |
Arequipa, valkoinen kaupunki
|
Pe 4.2. - su 6.2.2011
Aamulla lähtö jälleen venyi, parin päivän pysähdyksen aikana kassien sisältö purkautuu lattialle ja tuolien päälle, vaatekomeroita tai hyllyjä ei useammassakaan majapaikassa ole ollut tarjolla. Pakkaamiseen kului oma aikansa ja tämän jälkeen vielä pyörän pakkaaminen, kerran laskettiin, että 5 kk:n reissun aikana käytämme reilut kolme työviikkoa kassien ja pyörän pakkaamisen ja purkamiseen – joten ihan työstä käy!
Aricasta Perun rajalle oli reilu 20 km ajomatka, Chilen rajanylityspaikalla oli kymmeniä busseja sekä kymmeniä henkilöautoja, pihalla yli 100 m:n kiemurteleva jono passintarkastukseen. Myöhäinen lähtö kostaantui välittömästi. Jono liikkui kuitenkin aika nopeasti, tunnin seisomisen jälkeen pääsimme luukulle. Maastapoistumiskaavaketta ei nyt jaettukaan tiskiltä, vaan se olisi pitänyt ostaa etukäteen ennen rajaa joltain kioskilta. Onneksi virkailija oli ystävällinen ja opasti meidät raja-alueen ravintolaan blankettiostoksille ja lupasi ottaa meidät käsittelyyn heti, kun kaavakkeet oli täytetty. Ei siis tarvinnut palata takaisin jonon hännille.
Chilen rajalta siirryimme välittämästi Perun passintarkastukseen ja tulliin, pyörän tullauspapereiden täyttö sujui täälläkin virkailijan avustuksella kohtuullisessa ajassa. Raja-asemilla pyöriessä selvisi myös, miksi väkeä oli niin runsaasti matkalla Peruun, rajan takana oleva Tacnan kaupunki on verovapaa-alue ja chileläiset käyvät ostosreissuilla naapurimaassa.
Tacnassa pysähdyimme rahan nostoon ja ensi vaikutelma perulaisten liikennekulttuurista ei ollut mitenkään kehuttava: ajokaistoilla ei mitään merkitystä, kiilaamista, kovaa kaahamista, tööttäämistä. Kaupungista ulos nopeasti ja harhailujen jälkeen siirryimme Moguegueen vievälle tielle, GPS:n Perun karttapohjasta puuttuu reititysominaisuus ja vähän muutakin emmekä Aricasta löytäneet kirjakaupasta Perun tiekarttaa.
Perun puolella aavikko jatkui edelleen, hiekkaa ja pölyä ja lisäksi vielä sumua, vaikka oli helteiset kelit. Illan suussa, vain 200 km:n ajon jälkeen, tulimme vihreään jokilaaksoon ja Moqueguen kaupunkiin, jossa jälleen kamikaze-ajoa kaupungin keskustassa. Majapaikka löytyi lopulta keskustan ulkopuolelta, 60-luvun tyylinen näköalahotelli pienen kukkulan laella ja pihalla iso uima-allas. Kylän paras hotelli, huone 30 euroa aamiaisineen, henkilökuntaa hotellissa oli enemmän kuin meitä asukkaita. Illalla tuli mieleen tarkastaa kellonaika, kaksi tuntia eroa Chileen, joten päivämme piteni välittömästi kahdella tunnilla.
    Aamulla oli tietenkin sisäinen kello sekaisin ja heräsimme jo 5 jälkeen odottelemaan aamiaista. Pääsimme kerrankin ajoissa matkaan, tosin ajomatkamme seuraavaan kaupunkiin Arequipaan oli vain reilun 2oo km mittainen, mutta jälleen osittain mutkaisilla vuoristoteillä.
  Arequipa ei sitten ollut mikään pikkukaupunki, Perun toiseksi suurin kaupunki, 1 miljoona asukasta, El Misti -tulivuoren juurella. Olimme etukäteen etsineet majoituksen (jossa parkki), mutta vei kuitenkin yli tunnin löytää oikealle kadulle ja oikeaan numeroon. Hostal Las Torres de Ulgraten takapihan rakennukset oliva remontissa ja tiilikasa tukki osittain kulkuväylän, mutta saimme pyörän ujutettua lopulta suljettujen porttien taakse. Maanjäristys v. 2001 oli hajoittanut osan hotellia ja huoneistoja oli vasta nyt alettu kunnostaa.
Arequipan, jälleen Unsecon maailman perintökohteita, keskustaa hallitsevat sillar-kivestä (vulkaaninen valkoinen kivi) rakennetut kolonialaistyyliset rakennukset 1500-luvulta Plaza De Armas aukion ympärillä. Aukion reunalla on myös katedraali, jonka sivuseinä muodostaa aukion pituisen fasadin, ja lähikaduilla on useita muita kirkkoja sekä Santa Catalinan luostari.
        Yksi kaupungin merkittävistä nähtävyyksistä on Museo Santuarios Andinos jäätyneine inkamuumioineen. Ampato-tulivuoren rinteiltä v. 1995 löydetyn ”Juanitan” ympärille kietotuu inkojen mystinen, rituaalinen maailma lapsiuhreineen. Museoon pääsi vain opastetulle kierrokselle, kuljimme lähes pimeissä saleissa, vitrineineissä oli uhripaikoilta löydettyjä esineitä, ilmastointi oli säädetty tiettyyn viileään lämpötilaan vaatteiden ja kankaiden säilyttämiseksi, viimeisessä huoneessa oli huuruinen, lasinen pakastin, jossa tällä kertaa istui lootusasennossa pieni ”Sarita” , Juanita oli siirretty huoltoon alkuvuodeksi.
Inkat uskoivat maanjäristysten, tulivuoren purkauksien ja muiden lunnonkatastrofien olevan jumalien aiheuttamia, rituaalimenojen ja uhrien avulla inkapapit lepyyttivät vuorten jumalia. Juanita oli kuolleessan 12 – 14 -vuotias ja hänet oli valmisteltu kohtaamaan tuleva kohtalonsa. Matka kohti jumaluutta on ollut pitkä, vaivalloinen kipuaminen yli 6000 metriä korkealle vuorelle pappien ja muun saattoväen kanssa ei varmaankaan ole ollut helppo, tietoisena siitä mitä tuleman pitää – hänet oli huumattu ennen kuolettavaan iskua päähän.
Juanita (löytäjä Johan Reinharad, Johan > Juan > Juanita) löytyi tulivuoren purkauksen jälkeen, vulkaanot olivat sulattaneet maaperää, josta ensin löytyi uhriesineitä, itse Juanita oli kierinyt vuoren rinnettä pitkin jonkin matkaa alaspäin. Yli 500 vuotta haudassa jäätyneenä, joten kaikki oli säilynyt erinomaisessa kunnossa, DNA- yms tutkimusten avulla jääprinsessasta on saatu paljon selville. Junitan lisäksi samoilta vuorilta on löydetty muitakin lapsiuhreja, mm. 7-vuotias Sarita-tyttö.
Sunnuntaikohteemme oli muurien ympäröimä nunnaluostari tai itse asiassa ei voida puhua yhdestä luostarirakennuksesta vaan kokonaisesta pienestä kaupungista 2 ha:n aluella. Rikas leskirouva perusti luostarin v.1580 ja valikoi tarkkaan tulijat, vain varkkaista perheistä. Noviisit siirtyivät luostarin seinein sisäpuolelle runsaiden rahavarojen kera, jokaisen tulijan oli otettava mukaansa vähintään 25 esinettä, mm. nojatuoleja, posliinia, tauluja, jne., joten elämä muurien sisällä oli ylellistä. Jokaisella nunnalla oli käytettävissä 1-4 palvelijaa tai orjaa. Luostarin meno lienee ollut melko villiä ja vapaata, tosin suljetussa ympäristössä, kunnes paavi Pius IX dominikaanisen nunnan avulla 1870-luvulla laittoi luostarin elämän takaisin ruotuun. Muurin portit avattiin v. 1970 ja osa luostarikaupungista, kappeleista, nunnien kammioista, esineistä ja taidekokoelmista avattiin yleisön nähtäväksi. Aluella on vielä nykyisinkin toimiva luostari. V. 2001 maanjäristys oli aiheuttanut tuhoja tähänkin yhteisöön.
      Arequipassa maistelimme kulmakunnan herkkuja: upporasvassa paistettu guinean pig, marsu, ei lautasella ollut mikään kaunis näky, pieni rotta, jossa oli vähän syötävää. Täkälaiseltä ruokalistalla marsua on ollut tarjolla jo 7000 v sitten. Cheviche-kala on sitruuna-chili-sipulilemessä maustettua raakaa kalaa. Alpakan liha oli tosi hyvää. Ja nautimme myös ” huumeita”, koka-teetä on tullut juotua useampi mukillinen, koka-toffee-karkit maistuivat yrttisiltä ja maisteltu on myös kokan lehtiä (myydään toreilla), ne kuulema tepsivät vaivaan kuin vaivaan ja poistavat varsinkin vuoristotaudin oireita. Huumevaikutus lehdistä tulee vasta jos niitä jaksaa pureskella neljänneskilon.
  |
1-10 of 10