|
La 28.1. - su 30.1.2011
San Pedro de Atacamaan johti hieno asfalttitie aavikon läpi, loppumatka kulki Valle de la Lunan hiekkavuorien kautta kaupunkiin. Kaupunkiin tultaessa asfaltti päättyi ja tie muuttui monttuisiksi hiekkakujiksi. Tapasimme torilla kolme motoristia, yhden amerikkalaisen (Kawasaki KLR 650) ja kaksi ranskalaista (Bolivan rekkareissa olevat 150-kuutioiset Pegasus-pyörät), kertoivat tulleensa vuorilta ja kärsivät vuoristotaudin oireista. Pegasusten pakaasimäärä oli lähes uskomaton!
Lähes 2500 m korkeudessa sijaitseva pienellä espanjalais-inkatyylisellä kaupungilla on pitkä historia takanaan, mutta tänä päivänä kaupungin valloittajia ovat sadat ja sadat turistit. Ja kaikki me uposimme sujuvasti kaupungin pienille, pölyisille kujille kivi-mutaseinäisten matalien talojen ja muurien sekaan. Kaupungin kapean pääkadun varella oli matkamuistokauppoja, ravintoloita, hosteleja, kuppiloita, pesuloita ja matkanjärjestäjien toimistoja vieri vieressä, äkkiä katsottuna kaikki yhtä sekamelskaa, mutta rennossa ilmapiirissä. Kaikenlainen kiire ja hosuminen oli jossain muualla. Itse majoitumme pieneen hosteliin, jossa kuumaa vettä tuli satunnaisesti, vessan röörit olivat aika ajoin tukossa, mutta palvelu oli erinomaista.
  Viikonloppu hurahti nopeasti tämän nurkkakunnan luonnonihmeiden äärellä, tosin joka ainoa kohde rahastettiin sisäänpääsymaksuilla, 1000 – 5000 pesoa/hlö. Kaupungin vanhaan, kaktuskattoiseen kirkkoon pääsi sentään ilmaiseksi .
Launtaina ajoimme kaupungistä etelään Salar de Atacamaan, suolatasangoille. Aluella on useampia suolajärviä ja kävimme uimassa Laguna Cejarissa, pieniä järviä oli kolme, joista yhteen pääsi uimaan. Siis paremminkin kellumaan. Järvissä on enemmän suolaa kuin missään merivedessä. Suolaa kertyi iholle melkoinen määrä, tarjolla ei ollut suihkuja tai muutakaan pesuvettä ja suolan karisteluun menikin oma aikansa.
    Täältä jatkoimme vielä Laguna Chaxaan, jonne ajelimme suolatietä pitkin, suola-aavikko oli silmänkantamattomiin täynnä isoja kristallisoituneita suolamöykkyjä. Tien päässä oli jälleen muutama järvi, joissa runsaasti lintuja ja flamingoja. Aluetta reunusti Andien vuoret, joista useampi aktiivisia tulivuoria, näistä Licancabur (5916m) oli purkautunut viimeksi vuonna 2008.
    Sunnuntaiaamuna oli aikainen herätys, hyppäsimme klo 4 pikkubussin kyytiin ja matkalle kohti Tation geysirejä. Parhaat näkymät höyryävistä geysiireistä, 4321m korkeudessa, on juuri auringon noustessa, noin klo 7 tienoilla. Tie vuorille on puolet matkasta asfaltoitu ja loput hiekkaa ja rytkytystä. 100 km ajomatkaan, pilkkopimeässä, menikin lähes 2,5h, pyörällä reissu olisi ollut järkevä ainostaan päivänvalossa. Reissunjärjestäjän ohje oli lisäksi, että kaikki mahdolliset vaatteet niskaan, sillä vuorilla olisi jäätävän kylmä, ainakin -10 astetta... Perillä oli sitten -3 astetta ja välittömästi aurongon noustua lämpötila alkoi kääntyä plussan puolelle.
    Tatio-tuolivuoren vaikutuksesta tasangolla on kymmeniä, kiehuvaa vettä syökseviä geysiirejä ja useita höyryäviä lähteitä, rikin hajuja. Aamunhämärässä näky oli tosi vaikuttava! Yhteen isoon geysiiriin, lämpötila + 25 – 35 astetta, olisi päässyt uimaan, mutta porukkaa siinä oli kuin sillipurkissa, joten jätimme uintireissun väliin. Joku reissunjärjestäjä keitteli aamiaskananmunia eräässä kuopassa. Vaikka olimme olleet jo jonkun aikaa ”välileirissä” San Pedrossa, niin kyllä yli 4000m tuntui hieman pääkopassa, vähänkin nopeampi kävely aiheutti huimausta.
Paluumatkalla näimme laamoja, vicunoita ja lintuja, poikkesimme kaktusmetsässä ja vanhassa Machucan kylässä - jälleen turistirysä, mutta tarjolla grillivarraslaamaa.
      Illan suussa ajelimme vielä Valle de Lunan kuumaisiin vuoristomaisemiin ihailemaan auringonlaskua, tämäkin pääsymaksua vastaan...
  |
 |
|
|
|
