|
Ma 10.1.2011 – ke 12.1.2011
Perito Morenosta lähdimme aamulla kohti Chileä. Maan vaihto olikin jo ihan paikallaan, sillä Argentiinan pesot olivat jo vähissä ja useamman kaupungin pankkiautomaattien viesti viimeaikoina oli, että setelirahaa ei ole. Ilmeisesti setelit olivat vähissä koko maassa. Mökkimaksuksi onneksi kelpasi dollarit ja viimeisillä pesoilla täytettiin tankki Los Antiguesissa, ennen rajaa.
Los Antiguesin keskustassa oli ollut fiesta viikonloppuna, ajoimme (vahingossa) pääkadulla olleen fiesta-alueen teltta- ja myyntikojujen läpi, teltoista kömpi ulos erittäin väsyneen ja krapulaisen näköistä väkeä, että tulipa mieleen erinäiset kokoontumisajot... Ilmeisesti oli ollut hyvät juhlat! Argentiinan rajalta Chilen rajalle, välimatkaa rajapyykkien välillä 9 km, leimoja ja papereiden täyttöä, mutta oma osuus sujui jo rutiinilla. Chilen rajalla jouduimme purkamaan puolet matkatavaroista ja viemään ne läpivalaisuun, matkaboxit meillä oli täynnä pölyisiä vaatteita, no fruits, no honey... vähän turhauttavaa, mutta pakattiin sitten jälleen pyörä uudelleen.
Rajan jälkeen tulimme Chile Chicoon ja ensimmäiseksi pankkiautomaatille Chilen pesoja nostamaan, Visalla ei täällä ollut mitään käyttöä, mutta MasterCard toimi. Ja sitten eteenpäin, yllättävää oli, että välittömästi rajan jälkeen maisemat muuttuivat olennaisesti, Chile Chicosta nousimme välittömästi vuoristotielle, joka yhdistyy El Maitenissa Ruta 7:ään eli Carretera Australiin. 122 km:n mittainen yhdystie kulki vuoren rinteitä pitkin Lago General Carrera -järveä seuraillen. Olimme jo Perito Morenan ja Chile Chicon välisen matkan ajaneet kyseisen järven rantaa, Argentiinan puolella saman järvi kulki nimella Lago Buenos Aires. Järvi on Etelä- Amerikan toiseksi suurin Titicacan jälkeen.
    Maisemat vuoristotiellä olivat loistavat: alas turkoosinsiniselle järvelle, ylös metsäsille rinteille ja kauemmas lumihuppuisille vuorille. Hiekkatie oli kapea ja erittäinen mutkainen, se kiemurteli rinteitä ylös ja alas, välillä olimme aivan rantaviivassa ja hetken kuluttua pudotusta rantaan oli jo satoja metrejä. Kaiteita ei ollut tai jos oli, niin olivat osittain kadonneet kivivyöryjen mukana alas. Puuskittainen tuuli välillä puski meitä tien reunasta toiseen, vastaantulevien kanssa oli tiukkoja paikkoja ohitusten kanssa, täkäläiset ei liiemmilti väistä muuta liikennettä, kun mentaliteetti on ”minä ensin”. Reitin varrelle jäi muutamia pieniä kyliä, jossa teimme sightseeing-kierrokset.
  El Maitenissa käännyimme kohti pohjoista ja olimme viimeinkin kuuluisalla maisematiellä Carretera Australilla (Ruta 7). Tien rakentaminen aloitettiin 70-luvulla Pinochetin määryksestä, jotta Chilen eristyksissä olleet osat saataisiin yhdistettyä muuhun maahan. Tie on 1240 km pitkä ja suurimmaksi osaksi edelleen päällystämätön ja kulkee koskemattoman luonnon halki, matkan varrella on vain muutama isompi kaupunki.
  ”Highway” jatkui siis ripiona, soraa, kiveä, nimismiehen kiharaa, töyssyjä ja monttuja, lisänä vielä, että muuta liikennettä, varsinkin rekkoja, tuli vastaan useammin. Ja kiersimme edelleen Lago Carreraa.
Illan suussa tapasimme tien varrella neljä brasilialaista motoristia, jotka seisoivat Capilla del Marmor – kyltin vieressä, osoittelivat järvelle ja kehuivat saarilta löytyvän luolia, jotka piti ehdottomasti nähdä! Liityimme remmiin mukaan ja kurvasimme pientä, jyrkkää tietä alas rantaan, josta järjestettiin veneretkiä. Vähän ajan kuluttua istuimme kaikki veneessä matkalla rannan tuntumassa oleville pienille saarille. Saaret olivat vuorilta tippuneita valtavia lohkareita, joiden alaosaan vesi oli syövyttänyt onkaloita, holvikaaria ja luolia. Osaan näistä pääsi jopa veneellä sisään.
      Reissun jälkeen ilta oli jo pitkällä ja ajoimme lähimpään kylään Rio Tranquiloon, josta saimme hostelista huoneen. 11 h tien päällä, mutta auringonpaisteessa ja koko päivä 20 asteen paremmalla puolella, ajokilometerjä kertyi peräti 300 km...
Aamiaisen – ja onneksi aamiaiseen ei enää sisältynyt sokeriliemessä voideltuja croissanteja, vaan lämpimiä sämpylöitä - jälkeen matkaan, oli vaihteeksi pilvistä ja lämpötila vain 12 asteen tienoilla. Pyörä oli yön ajan hostelin sisäpihalla ja muiden matkalijoiden autot oli parkkeerattu kulkuväylälle siten, että jouduimme irrottamaan pyörästä sivulaukut päästäksemme pihalta pienen portin läpi...
    Tie jatkui eilisen kaltaisena, maisemissa riitti katseltavaa. Ja myös kymmenissä polkupyöräilijöissä, joiden matkanteko näytti välillä tosi tuskaiselta. Lisäksi kylien liepeillä näkyi useita liftareita odottamassa kyytiä eteenpäin, bussit kylien välillä kulkevat vain pari kertaa viikossa. Matkaaminen meillä oli jälleen hitaanpuoleista, mutta lopulta 100 km ennen Coyhaiguenia tie muuttui päällystetyksi ja loppumatka kaupunkiin oli motoristin unelmaa, loivaa kurvia vasemmalle ja oikealle, ylös vuorenrinteitä ja alas laaksoihin.
  Jäimme Coyhaigueniin yöksi, majoitus oli edullinen, mutta... Moni kakku päältä kaunis, hostelin huone vielä jotenkin menetteli, mutta vessan seinät olivat homeessa ja kun jalka oli mennä huoneen lattialaudan läpi, niin meille riitti yksi yö tässä suitessa. Toisaalta kaikkeen tottuu, ei edes enää ihmetyttänyt, mitä varten iso ostoskärry oli kyseisen hostelin toisen kerroksen käytävällä, oli siinä kaksi tyhjää limpparipulloa kyydissä! Tai miksi iso porraskaide oli jäädä käteen! Mutta postiivista oli, että netti toimi pitkästä aikaa moitteettomasti.
Keskiviikon ajosta tuli sitten Carreteran vaihtelevin: lähdimme jälleen auringonpaisteessa Coyhaiguenista, Villa Ortegan kautta kohti Puyuhuaipitaa, ajomatkaa n. 250 km, normaalisti olisi vajaan 3 h ajomatka, mutta edellispäivien kokemusten mukaan tähänkin menisi ainakin tuplat. Meni loppujen lopuksi 8 h, kaupungin jälkeen asfaltti päättyi, siirryimme soralle ja vähän ajan kuluttua edessä oli tietyömaa. Tielle oli juuri levitetty paksu, pehmeä hiekkakerros ja lippumies osoitti meidät ajamaan tien oikeaa reunaa, koska tiekarhu oli tulossa vastaan Pari sataa metriä myöhemmin takapyörä valui tien kaltevalta reunalta kohti ojaa ja siihen jämähti. Savutimme kytkintä aikamme ja takapyörä upposi entistä syvemmälle hiekkaan. Paikalle tuli onneksi paikallisen kyläpoliisin auto ja kolme reipasta poliisia työnsi pyörän takaisin tielle. Takapenkkiläinen joutui kuitekin kävelemään koko pehmeän tietyömaaosuuden, kilometrin verran ylämäkeä paarmojen kera.
  Tästä kun selvisimme, niin kova tuuli puski meitä jälleen ajourista tien reunoja pitkin, tie oli välillä parempaa, välillä huonompaa irtonaista soraa. Mutta jälleen yllätys, edessä oli useita kymmeniä kilometreja erinomaista asfalttia. Ja siteen uusi tietyömaa, nyt onneksi tarjolla enemmän soraa kuin pehmeää hiekkaa.
Tässä vaiheessa lähdimme kipuamaan vuoren rinnettä ylös, aikaisemmin odotimme jo sadetta vuorten laella roikkuvien raskaiden pilvien vuoksi ja alkoihan se, ensin tihkuna ja muuttui pian kunnon vesisateeksi. Kapea kärrytie olikin äkkiä niljakkaan liukas, varsinkin 180 asteen sik-sak -mutkissa, joissa oli pakko varoa silloin tällöin vastaantulevia autoja. Vuoren rinnettä laskeutuessa vesipurot muuttivat tien entistä mutaisemmaksi. Sankan sumun ja sateen vuoksi visiirit olivat koko ajan huurussa eikä mitään juuri eteensä nähnyt.
  Alas kuitenkin päästiin ja taitelimme vielä yhden tietyömaan läpi ennen Puyuhuapia, onneksi sade oli tässä vaiheessa laantunut.
|
 |
|
|
|
