Etelä-Amerikka 2, Chilen blogi 2011
Geoglyfejä ja muumioita
|
Ma 31.1. - to 3.2.2111
Ajoimme San Pedrosta takaisin Calamaan ja Chiquicamataan samaa reittiä kuin tullessa. Kaupungista aamulla lähtiessä lämpötila hipoi jo lähes +25 astetta, mutta tasangolle päästyämme oli välillä vain +16 astetta ja tuntuipa viileältä! 200 km jälkeen olimme jälleen keskiosassa maata Ruta 5:llä ja matka jatkui jälleen hellelukemissa. Atacama ei ole niin yksitoikkoinen kuin äkkiä kuvitella saattaisi: on pienikivistä tasankoa, isompikivistä tasankoa, pölyävää hiekkaa ja pieniä trombeja, kivikovaa savilohkaretta, kyntöpeltoa muistuttavaa aavikkoa ja välillä jopa pieniä tamaragu-metsiä (puun juuret ylettyvät syvälle pohjavesiin). 007-Quantum of Solacen joitakin pätkiä on filmattu Atacaman autiomaassa ja Antofagastan maisemissa, elokuvassa ollaan Boliviassa... Asfalttitie halkoo maisemaa tasaisen suorana, yritimme jo välillä siirtyä takaisin rannikolle, mutta missasimme tienhaaran, joten eipä auttanut muuta kuin jatkaa helteistä aavikkoajoa eteenpäin.
  Poikkesimme jälleen eräässä hylätyssä kaivosyhdyskunnassa ja sen vieressä olevalla unohdetulla hautausmaalla. Muutama kivipaasinen hauta oli käännetty auki, arkun kansi avattu – ja oli sitten tietenkin pakko kurkkia montun pohjalle...
  Ja onneksemme emme löytäneet tietä rannikolle, aavikon kukkuloiden rinteillä alkoi esiintyä geoglyfejä, maahan tehtyjä kaiverruksia, figuureja, jotka ovat geometrisiä kuvioita, eläin- tai ihmishahmoja. Atacaman autiomaasta näitä on löydetty tuhansia, Perun Nazcan geoglyfit lienevät tunnetuimmat ja tutkituimmat. Kuvioiden tarkoitusta ei ole keksitty, ehkä ovat muinaisten kansojen kulttimenoihin liittyviä tai viestittävät vesi- tai kulkureiteistä.
  Onhan näissä ollut tekemistä, kuviot ovat isoja ja näkyvät kauas. Mustien kivien peittämään hiekkamaastoon kuviot on saatu tehty siirtelemällä kivet pois tai putsatulle heikka-alueelle on siirretty kivet takaisin. Useimmat näistä kuvioista on löydetty vasta 1920-luvulta eteenpäin ja erikoista on, että kuviot ovat säilyneet ehjinä ja koskemattomina. Ei ole täällä mopopojat kurvailleet rinteitä pitkin! Kaikki nämä löydöt ovat nykyisin suojeltuja ja osana luonnonsuojelualueita. Ja tehdään näitä geoglyfejä nykyisinkin, mitä olisimme ilman Coca-Colaa!
Iquiguen tien risteyksessä oli museoitu Humberstonen autiokaivoskaupunki, jonne teimme pikavisiitin. Salpietaria, Chilen valkoista kultaa, oli tässä kaivoksessa valmistettu 1870-luvulta aina 1960-luvulle saakka 3000 työläisen voimin. Kaivostoiminnan loppuessa 60-luvulla kokonainen pieni kaupunki oli tyhjentynyt, jäljellä oli enää autiot toimistot, asuintalot, kaupat, räätälit, teatteri, hotelli, koulu, satoja rakennuksia, joihin kymmeniin pääsi nyt katsastamaan, millaista elämä tässä pienessä yhdyskunnassa oli. Mielenkiintoinen kuvaus kyseisestä kultakaudesta.
    Illalla rannikolle, Iquigueen yöksi ja aamulla välittömästi takaisin sisämaahan, viimeinen 500 km pätkä autiomaassa ennen Perua.
  Matkalla poikesimme vielä katsomassa Cerro Unitassa Atacaman jättiläisen, 115 m korkea figuuri on suurin ihmishahmoa esittävät geoglyfi. Paikka sijaitsi sivussa päätieltä ja alueelle vievä tie oli muutamasta kohdasta dyynihiekan peittämä -
  Atacaman gigantti kampitti sitten meidät: hiljaisessa vauhdissa hillitty kaatuminen. Ei vahinkoja, laukkuja irti ja pyörä pystyyn. Seuraava dyyni olikin jo sen verran iso, että oli käännyttävä takaisin päätielle ja matka jatkui kohti Aricaa.
Viimeiset 150 km ajoimme hiekkavuorten rinteillä, tie kiemurteli rinnettä alas kanjonin pohjalle, edelleen rinnettä ylös ja jälleen alas seuraavaan kanjoniin. Tilvich-, Camarone- ja Vitor-joet kulkivat näiden kanjoneiden pohjalla ja vehreissä laaksoissa oli muutama pieni kylä.
  Bensa-asemia ei tullut vastaan aikoihin, Cuyanin kanjonikylässä uskoimme viimeinkin pääsevämme tankkamaan. Mutta ei, poliisipartiolta kyselimme, mistä löytyisi seuraava huoltoasema, Aricasta 102 km:n päästä... Sinne ei enää bensat riittäisi. Kierros kylässä, jos jonkun nurkista löytyisi jokunen litra, mutta nada, ei mitään tarjolla. Lopulta saimme vinkin, että ½ tunnin ajomatkan päässä olisi majatalo, josta saattaisi jotain löytyä. Ajelimme sinne köröttelyvauhtia varmuuden vuoksi, jotta kulutus olisi minimissään. Ja lopulta posadaan (majataloon), jonka takavarastossa oli bensaa useita kanistereita. Saimme täydennystä 1,80 € litrahintaan ja pääsimme Aricaan.
Aricassa vietimme jälleen pari päivää turistielämää, oli aivan liian kuumaa lähteä rannalle makoilemaan, joten kiertelimme kaupungilla, kävimme Hra Eiffelin suunnittelemassa San Marcosen kirkossa (ja rautaa rahdattu 1890-luvulla Ranskasta), Morro-kukkulan Jeesus-patsaan juurella maisemia ihailemassa ja arkeologisessa museossa perhehtymässä muinaisiin muumiointitaitoihin. Nähtävilla oli ”kuollutta porukkaa”, hyvin säilyneitä - tai säilöttyjä - muumioita, vanhimmat 7000 eaa.
        Pyörällä oli majapaikkamme Hostal Jardin del Solin ala-aulassa luxustasoinen säilytys, paikkasimme täällä takarenkaan, 5 cm:n naula oli puhkonut renkaan jossain matkan varrella ennen Aricaa.
  Chilen pohjoisnurkka on saavutettu lähes 20 000 ajokilometrin jälkeen ja paljon tästäkin pitkästä ja kapeasta maasta jäi näkemättä ja kokematta. Jatkamme arkeologisia ja historiallisia tutkimuksia seuraavaksi Perun puolella, rajanylitys odottaa perjantaina. Ja Perusta löytyy ainkin 400 erilaista perunalajiketta – montakohan ennätetään maistella?
|
San Pedro de Atacama
|
La 28.1. - su 30.1.2011
San Pedro de Atacamaan johti hieno asfalttitie aavikon läpi, loppumatka kulki Valle de la Lunan hiekkavuorien kautta kaupunkiin. Kaupunkiin tultaessa asfaltti päättyi ja tie muuttui monttuisiksi hiekkakujiksi. Tapasimme torilla kolme motoristia, yhden amerikkalaisen (Kawasaki KLR 650) ja kaksi ranskalaista (Bolivan rekkareissa olevat 150-kuutioiset Pegasus-pyörät), kertoivat tulleensa vuorilta ja kärsivät vuoristotaudin oireista. Pegasusten pakaasimäärä oli lähes uskomaton!
Lähes 2500 m korkeudessa sijaitseva pienellä espanjalais-inkatyylisellä kaupungilla on pitkä historia takanaan, mutta tänä päivänä kaupungin valloittajia ovat sadat ja sadat turistit. Ja kaikki me uposimme sujuvasti kaupungin pienille, pölyisille kujille kivi-mutaseinäisten matalien talojen ja muurien sekaan. Kaupungin kapean pääkadun varella oli matkamuistokauppoja, ravintoloita, hosteleja, kuppiloita, pesuloita ja matkanjärjestäjien toimistoja vieri vieressä, äkkiä katsottuna kaikki yhtä sekamelskaa, mutta rennossa ilmapiirissä. Kaikenlainen kiire ja hosuminen oli jossain muualla. Itse majoitumme pieneen hosteliin, jossa kuumaa vettä tuli satunnaisesti, vessan röörit olivat aika ajoin tukossa, mutta palvelu oli erinomaista.
  Viikonloppu hurahti nopeasti tämän nurkkakunnan luonnonihmeiden äärellä, tosin joka ainoa kohde rahastettiin sisäänpääsymaksuilla, 1000 – 5000 pesoa/hlö. Kaupungin vanhaan, kaktuskattoiseen kirkkoon pääsi sentään ilmaiseksi .
Launtaina ajoimme kaupungistä etelään Salar de Atacamaan, suolatasangoille. Aluella on useampia suolajärviä ja kävimme uimassa Laguna Cejarissa, pieniä järviä oli kolme, joista yhteen pääsi uimaan. Siis paremminkin kellumaan. Järvissä on enemmän suolaa kuin missään merivedessä. Suolaa kertyi iholle melkoinen määrä, tarjolla ei ollut suihkuja tai muutakaan pesuvettä ja suolan karisteluun menikin oma aikansa.
    Täältä jatkoimme vielä Laguna Chaxaan, jonne ajelimme suolatietä pitkin, suola-aavikko oli silmänkantamattomiin täynnä isoja kristallisoituneita suolamöykkyjä. Tien päässä oli jälleen muutama järvi, joissa runsaasti lintuja ja flamingoja. Aluetta reunusti Andien vuoret, joista useampi aktiivisia tulivuoria, näistä Licancabur (5916m) oli purkautunut viimeksi vuonna 2008.
    Sunnuntaiaamuna oli aikainen herätys, hyppäsimme klo 4 pikkubussin kyytiin ja matkalle kohti Tation geysirejä. Parhaat näkymät höyryävistä geysiireistä, 4321m korkeudessa, on juuri auringon noustessa, noin klo 7 tienoilla. Tie vuorille on puolet matkasta asfaltoitu ja loput hiekkaa ja rytkytystä. 100 km ajomatkaan, pilkkopimeässä, menikin lähes 2,5h, pyörällä reissu olisi ollut järkevä ainostaan päivänvalossa. Reissunjärjestäjän ohje oli lisäksi, että kaikki mahdolliset vaatteet niskaan, sillä vuorilla olisi jäätävän kylmä, ainakin -10 astetta... Perillä oli sitten -3 astetta ja välittömästi aurongon noustua lämpötila alkoi kääntyä plussan puolelle.
    Tatio-tuolivuoren vaikutuksesta tasangolla on kymmeniä, kiehuvaa vettä syökseviä geysiirejä ja useita höyryäviä lähteitä, rikin hajuja. Aamunhämärässä näky oli tosi vaikuttava! Yhteen isoon geysiiriin, lämpötila + 25 – 35 astetta, olisi päässyt uimaan, mutta porukkaa siinä oli kuin sillipurkissa, joten jätimme uintireissun väliin. Joku reissunjärjestäjä keitteli aamiaskananmunia eräässä kuopassa. Vaikka olimme olleet jo jonkun aikaa ”välileirissä” San Pedrossa, niin kyllä yli 4000m tuntui hieman pääkopassa, vähänkin nopeampi kävely aiheutti huimausta.
Paluumatkalla näimme laamoja, vicunoita ja lintuja, poikkesimme kaktusmetsässä ja vanhassa Machucan kylässä - jälleen turistirysä, mutta tarjolla grillivarraslaamaa.
      Illan suussa ajelimme vielä Valle de Lunan kuumaisiin vuoristomaisemiin ihailemaan auringonlaskua, tämäkin pääsymaksua vastaan...
  |
Kohti autiomaata
|
Ma 24.1. - pe 28.1.2011
Viikko alkoi huoltoaseman pihamaalla, oletus oli, että huollossa oli pyörään laitettu liikaa öljyä ja Heikki laski niistä liiat pois.
Tyhjennyksen jälkeen jatkoimme rannikkotietä kohti pohjoista Vina del Surin (modernimpi versio Valparaisosta) läpi ja rannikon pikkukaupunkien ohi. Kaupungit olivat turisteilla kansoitettuja rantalomapaikkoja, muutoin Tyynenmeren rantaviiva oli kallioista, maisemat muuttuivat asteittain karummiksi ja kasvillisuus katosi lähes kokonaan. Välillä Panamerica (jatkuu Alaskaan saakka) vei sisämaahan, vuoria ylös ja rinnettä alas, lämmintä ja aurinkoista, mutta mereltä puhalteleva tuuli vilvoitteli mukavasti. Öljyä valui pyörästä edelleen, joten huoltoasemakeikkoja tuli matkan varrella useita. Illan suussa tulimme La Serana -kaupunkiin, jossa oli uimarantaa tarjolla kymmeniä kilometrejä ja auringonottajia vielä illallakin rannalla kylki kyljessä. Sattumalta löysimme pienen leirintäalueen aivan rannalta ja jätimme majapaikan etsimisen siihen. Valtameren aallot kohisivat yön läpi ja aamuherätyksen antoi leirintäalueen kukko heti auringon nousun jälkeen.
Tiistaista tuli täysi ajopäivä, suunta siis kohti pohjoista, Atacaman autiomaata, Norte Granden maakuntaan. Atacama sijaitsee Tyynenmeren vuoristojen ja Andien väliselle tasangolle ja ulottuu aina Chilen pohjoisosiin ja Peruun saakka, n. 1000 km: n mittainen alue. Noin neljäsosa maasta on siis aavikkoa (Chilen pituus 4300 km). Alue on maapallon kuivinta, ja löytyy paikkoja, joissa ei ole satanut 400 vuoteen. Aavikko on vanhaa asuinaluetta (9000 eaa) ja alueella on runsaasti nitraatti- ja kupariesiintymiä.
Öljyvuotoa saimme välillä hieman topattua asettelemalla tulpanhatun juuren tiivistettä tiukemalle.
Maisemat muutuivat La Serenan jälkeen vähitellen erämaaksi, kasvillisuus vain kaktuksia ja kaktuksia, kuivaa ja karua. Ja emme vielä edes olleet lähelläkään varsinaista autiomaata. Parin sadan kilometrin välein oli huoltoasemia ja muutamat tienviitat osoittivat kaivosalueille. Panamerican haittapuoli oli runsas rekkaliikenne.
  Heikkapölyn peittämän Copiapon kaivoskaupungin jälkeen löysimme pienen maisematien, joten siirryimme rekkaliikenteen seasta sille. Tie mutkitteli hiekkavuorten ja hiekkadyynien välissä, keskellä ei mitään, GPS ei tunnistanut tietä lainkaan, kartan mukaan tien pitäsi päätyä rannikolle, ehkä... Matkan varrelta löysimme San Josen kaivoskyltin ja vahingossa olimme eksyneet alueelle, jonka kaivoksen uumenissa 33 mainaria vietti viime vuoden puolella useamman kuukauden.. Teimme aluelle pienen luupin, kaivostoiminnasta ei ollut enää mitään jälkiä lukuunottamatta muutamaa porttivahtia. Ankeat ovat olleet oltavat kaivoksen kätköissä, mutta eipä ulkopuolellakaan ollut tarjolla mitään.
    Illalla päädyimme rannikolle pieneen Calderan kalastajakylään, jonne jäimme pariksi yöksi liottelemaan öljyisiä housunlahkeita. Ja nauttimaan upeista kesäisistä keleistä! Calderasta löytyi upea englantilaisten puuseppien rakennuttama kirkko 1860-luvulta, värejä täällä ei rakennuksissa säästellä, tässäkin keltaseinäisessä kirkossa oli violetti katto!
      Keskiviikkoiltana Huttusen Kaitsu soitti Suomesta ja puhelun aikana selvisi, että pyörän tulpanhatuntiivisteen lisäksi sylinterikannenkopan alla on vielä yksi tiiviste. Koppa otettiin auki ja selvisi, että tiiviste ei ole ollenkaan paikallaan vaan huolimaton huoltomies oli jättänyt sen lillumaan irtonaisena kopan sisälle. 10 minuuttia myöhemmin pyörä oli taas kasassa ja öljyvuoto historiaa. Onneksemme asiantuntija Huttunen osasi jelpata meitä!
Panamerican Highwayta jatkettiin aamulla rannikkoa pitkin reilun sadan kilometrin verran, vaihtelevaa kalliota ja kukkulaa, meri tyrskysi vieressä, maisemat muuttuivat muutaman kilometrin välein! Rannikolla oli jälleen useita pieniä lomakyliä.
  Highway kääntyi sisämaahan ja seuraavat 400 km Antofagastaan ajettiin aavikolla, kaivosten tienviittoja näkyi matkan aikana useita, tiet päättyivät jonnekin vuoristokukkuloiden katveisiin. Nähtävää tällä pitkällä ja kuivalla pätkällä ei ollut juurikaan mitään, unholaan jäänyt kaivosyhdyskunnan hautausmaa ja Mano del Desierto -patsas 1990-luvulta. Ja roskainen tienvarsi, joka paikoitellen muistutti kaatopaikkaa.
      Antofagasta, pohjois-Chilen suurin kaupunki, kaivostuotteiden rahtauspaikka rannikolla, ei juuri houkuttanut, ajoimme toista tuntia kaupungilla etsien hotellia, löytyihän niitä, mutta pyörä olisi pitänyt jättää kadulle parkkiin. Ajelimme lopulta kapungista ulospäin ja päädyimme motelliin, jonka respassa kovasti tivattiin, moneksiko tunniksi tarvitsisimme majoitusta. Koko yö vai 12h – meille kyllä pitkän ajopäivän jälkeen se koko yö tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Maksu etukäteen ja pihalla oli lukittu parkki. Huoneeseen päästyämme nopeasti selvisi, millaisesta paikasta oli kyse!. Tosin aloimme miettimään, että alle 12h yö tai päivä maksaisi myös vain puolet huonehinnasta, joten matkabudjetissa se olisi iso säästö...Yöllinen autoralli, ovien paukuttelu ja kikatukset pihamalla olivat sitten omaa luokkaansa!
Aamulla jatkoimme autiomaarundia, sisämaahan ja kohti Bolivian rajalla olevaa San Pedro de Atacamaa, joka sijatsee 2500 m korkeudessa Andeilla. Kylää ympäröivät tulivuoret, suola-aavikot, geysiirit, observatoriot - pölyä, likaa ja kuivaa ilmaa.
Matkalla San Pedroon oli useita hylättyjä kaivosyhdyskuntia ja niiden raunioita. Näiden yhdyskuntien kultakausi oli 1900-luvun alussa ja kaivokset tuottivat pääasiassa salpietaria. Salpietarin kysyntä romahti uusien lannotteiden tullessa markkinoille ja kaivokset hylättiin. Chilen merkittävin vientituote on kupari (35% maailman kuparista) ja matkalla San Pedroon kävimme katsomassa Chuquicamatassa maailman suurinta kupariavolouhosta.
  Tämä seutu on myös arkeologien paratiisi, sillä kuiva autiomaa on säilyttänyt atacamenos-asukkaiden esineistöä jopa 11 tuhannen vuoden takaa, tiwanacujen 1000-luvulta, inkojen 1400-luvulta, espanjalaisten 1500-luvulta ja tältä vuosisadalta löytyvät muovipullot, autonrenkaat ja muut jätteet:)
|
Valparaiso
|
Pe 21.1. - su 23.1.2011
Perjantai-iltapäivällä pyörä oli sovitusti valmiina: uudet renkaat, öljyn- ja öljynsuodattimen vaihto, ilmansuodattimen vaihto, uudet jarrupalat eteen ja taakse, perän tarkastus (kumitiivisteestä oli päässyt soraa ja hiekkaa rattaisiin), venttiilien säätö sekä lisäksi vielä matkalla tippuneen takalokasuojan uudelleenkiinnitys. Ilmaiselle parkille kertyi siis mukavasti hintaa, ja oli muuten bemarin tähänastisista huolloista kaikista kallein. Tosin tiedossa oli, että Santiagon hintataso ole halvimmasta päästä.
Poistuimme helteisestä kaupungista rannikolle, vajaan 100 km matka sujui nopeasti viiniköynnösten ja vuoristokukkuloiden reunustamaa moottoritietä pitikin. Laaksoista löytyi useita Pisco-brandyn (viinirypäleistä tislattua) valmistajia – pisco on chileläisten kansallisjuoma ja suosituin drinkki on Pisco Sour (pisco-brandya + limea). Aikaisemmasta viisastuneena olimme varanneet majapaikan etukäteen Valparaisosta, koska oletettavaa oli, että muutkin suuntaavat viikonlopun viettoon samaan suuntaan.
Valparaisosta sanotaan, että kaupunki on Chilen omaleimaisin kaupunki, ja sitähän se oli! Kaupunki jakautuu kahteen osaan: tasainen ranta-alue, jota halkoo muutama vilkas kauppa- ja pankkikatu sekä satama-alue; tämän jälkeen kaupunki levittäytyy ylös 42:lle kukkulalle. Ranta-alueen vanhat rakennukset ovat osittain raunioina vuosisadan alun maanjäristyksen jälkeen, muutamaa niistä restauroitiin, kukkoilla olevat talot ja hökkelit ovat meikäläisen näkövinkkelistä suurimmaksi osaksi asumiskelvottomia... ”Cerroille” nousevat kadut ovat jyrkkiä, mutkaisia ja kapeita, slummien välissä kulkee tuhansia portaita, kapeita kujia, kulkukissoja, -koria, roskia, jätteitä, hajuja... Ja taidetta! Kaupungin rakennusten seinät ovat täynnä maalauksia ja graffiteja, suurin osa tunnettujen chileläisten taitelijoiden tekemiä. Valparaiso oli Chilen kulttuuripääkaupunki v. 2003 ja nykyisin myös Unescon maailman perintökohde.
      Tultuamme kaupunkiin eksyimme väärälle kukkulalle ja totesimme pian, että pyörällä ei tässä kaupungissa kannata katuja pitkin liiemilti kurvailla. Kyselyjen jälkeen löytyi ”Yellow House”, katu perille oli niin huonokuntoinen ja kapea, että juuri ja juuri sitä pystyi ajamaan. Hostelin pihalla totesimme, että pyörä vuoti öljyä ja runsaasti... ja juuri pestyt ajofarkut olivat tält puolt polveen saakka täysin öljyn peitossa!
Veimme pyörän parkkiin naapuritalon lukittujen porttien taakse viikonlopuksi ja öljyvuodon tutkimisen jätimme lähtöpäivään. Viikonlopun kiertelimme kaupunkia ristiin rastiin, kiipesimme satoja portaita ylös ja alas, ajoimme ala-kaupungissa vanhoilla johdinbusseilla kaupungin toisella reunalla oleville antiikki -ja vihannesmarkkinoille, ja nousimme kiskoilla kulkevilla rinnehisseillä (funicular) kukkuloille.
        Vierailimme myös Pablo Nerudan museossa ”La Sebastianassa”. Neruda , oikelta nimeltään Neftali Ricardo Reyes Basoalto, oli säätiöinyt kolme asuintaloaan valtiolle, Santiagon, Isla Negran ja Valparaison. Upea oli tämä Valparaison kukkulalla oleva kämppä näköaloineen, joten runosuoni lienee pulpunnut jo pelkästä maisemien ihailusta! Yellow Housen käyntikortissa oli nobelistin runo, siteerataan kyseinen pätkä tähän muidenkin iloksi:
”Valparaiso, how absurd you are,
what a madman,
crazy port,
what a head lumped with hills,
tousled hair,
you haven't combed your hair,
you've never had time to get dressed,
life has always suprised you,
death has caught you...”
Extract Ode to Valparaiso Pablo Neruda
  |
Huoltopaussi Santiagossa
|
Su 16.1.2011 - to 20.1.2011
Illan suussa saavuimme Puerto Monttiin, päivä laivalla sujui leffoja katsellen. Kannelle ei vesisateessa viitsinyt mennä. Ja hieman kyllä ihmetytti, että miksi laivan kanttiini vietti siestaa koko iltapäivän (yli 3h) – olisi kyllä päiväkahvit maistuneet! Paikallisilla oli tietenkin omat matet mukanaan.
  Satamakaupungissa emme liikoja viipyneet, pankkiautomaatille pysähdys ja sen jälkeen Puerto Varasiin moottoritietä pitkin n. 30 km. Olimme onneksi jälleen sivistyksen parissa, sillä viimeaikojen epämääräiset majoitusolosuhteet iskivät tässä vaiheessa: vuodevaatteiden välissä on todistettavasti muutakin elämää...
Puerto Varas, viehättävä turistikaupunki, sijaitsee Lago Llanquihen rannalla ja kahden tulivuoren reunamilla, järven rannassa vieri vieressä luxusluokan hotelleja. Ensimmäisen kerran törmäsimme siihen, että turistisesonki on alkanut. Kaikki paikat ”fully booked” viikoiksi eteenpäin. Pienen etsinnän jälkeen saimme Blue Azul -hostelista viimeisen vapaan huoneen, majapaikka oli saksalaisen ylläpitämä, viihtyisä ja pihalla lisäksi upea bonsai-puutarha.
    Aamua siivitti rankat sadekuurot, mutta päätimme kuitenkin kiertää ison järven ja käydä katsastamassa tulivuoret vähän lähempää. Väillä kuurot lakkasivat ja aurinko pilkotti jo jonkin aikaa, mutta vuoret pysyivät sankkojen pilvien saartamana eikä mitään juuri näkynyt. Ja sitten törmäsimme jälleen tietöihin, tällä kertaa työmaata riitti vajaan 70 km:n verran, kuralätäköitä, mutaa, rapaa... Päätös oli nopeasti tehty, emme lähde kiertelemään Chilen järvialueen pikkuteitä, vaan suunta kohti pohjoista, lämpimimpiä kelejä, moottoritielle ja Santiagoon.
Yövyimme Temucossa, joka on Chilen suurimman intiaaniperäisen Mapuche-kansan kotiseutuja, heiltä on maat ja mannut viety ja huolimatta, että itsemääräämisoikeus ja itsenäisyys on laillisesti tunnustettu, käytännössä kaikki on kuitenkin toisin!
Aamulla meitä odotti pilvetön taivas ja lämpötilat normaaleissa lukemissa, sit mentiin Panamericaa (Ruta 5) lähes koko päivä, n. 700 km. Matkan keskeytti kuusi tietullia (vajaan 100 km välein, 600 pesoa/kerta) ja tankkaustauot. 7 tunnin ajon jälkeen saavuimme Santiagon katuhulinaan ja pari tuntia metsästetiin jälleen majapaikkaa. Kaupunkiajo 30 asteen helteessä ei ollut oikein nautinollista. Pääsimme pariksi yöksi hosteliin, joka loppuviikoksi oli jo muita varauksia täynnä, joten netistä sitten etsimään uutta majapaikkaa.
  Tiistaina vietiin pyörä huoltoon, huollon jonojen vuoksi Santiagon pysähdyksestä tulikin pidempi, sillä pyörä olisi noudettavissa vasta perjantaina. No, ainakin yksi päänvaiva vähemmän, kun saimme pyörän ilmaiseen parkkiin koko viikoksi. Siirryimme loppuviikoksi saman kadun varrella olevaan toiseen hosteliin.
      Vietimme neljä päivää helteisessä suurkaupungissa nähtävyyksiä kierrellen. Santiago on n. yli 6 miljoonan asukkaan, Andien ympäröimään laaksoon, rakentunut kaupunki. Savusumu peittää Andien huiput lähes kauttaaltaan. Paljon aikaa tuli vietettyä Bellavistan -kaupunginosassa, jossa oli mukava seurata värikästä katuvilinää näyttelyiden, museoiden ja katuravintoloiden seassa. Pablo Nerudan -kotimuseo jäi kuitenkin väliin kovan tungoksen vuoksi.
   
|
Tulivuori Chaiten
|
To 13.1.11 – la 15.1.11
Sadepäivä Puyuhuapissa, yön aikana satoi rankasti ja sadetta jatkui pitkälle iltapäivään. Puyuhuapi on saksalaisten siirtolaisten 30-luvulla perustama, nykyisin n. 500 asukkaan kylä, Puyuhuapin merenlahden pohjoisperukassa. Aikoinaan tähän kylään pääsi vain vesiteitse. Kylässä oli vielä jäljella sakasalaisten rakennuttamia valtavan suuria puutaloja, joista muutamasta oli tehty hotelli. Majoitumme toisessa näistä, neljä kerrosta narisevia puuportaita, kaminalämmitys kunkin kerroksen aulassa, sängyt varustettu onneksi useammalla peitolla. Kylän kuppilasta löytyi hyvää lohta ja illemalla kävimme lillumassa kuumissa lähteissä.
      Perjantaina ajoimme Carreteraa vielä n. 200 km Chaiteniin, tarjolla oli jälleen kauniita vuoristomaisemia ja raikasta vuoristoilmaa. Chaitenista matkamme jatkuisi laivalla eteenpäin, sillä muutama kymmenen kilometriä tämän kylän jälkeen tiellä olisi lyhempiä lauttamatkoja, mutta joutuisimme odottelemaan ensimmäistä lauttaa muutaman päivän. Laivayhteydet Chaitenista eteenpäin ovat lähes päivittäisia, Chlion saaren kautta Puerto Monttiin tai suoraan Puerto Monttiin.
   Chaitenin kylän näkymät olivat ankean autiot. Toukokuussa v. 2008 kylän liepeillä ollut Chaitenin tulivuori oli purkautunut (kylää ympäröi kolme tulivuorta), rinteitä ja vuoristojokea pitkin alastulevat maamassat, puurungot yms. olivat pyyhkäisset kolmanneksen kylästä raunioiksi. Tuhka oli peittänyt lähes koko kylän alleen ja tulvivan joen vesimassat rikkoneet rakennuksia, teitä, siltoja sekä meren ranta ja satama-allas täyttyneet moskalla. Kaikki asukkaat oli evakuoitu ennen purkausta.
      Reilun parin vuoden jälkeen kylällä on jälleen vähän eloa, tie ja sillat on kunnostettu, satama-allas ruopattu ja laivaliikenne aloitettu uudestaan sekä muutama hostel, ravintola, ruokakauppa ja bensa-asema ovat avanneet ovensa. Tulivuori savuaa edelleen, joten mitään kunnallisia palveluita ei ole korjattu, ei sähköjä, ei vesijohtoja, ei viemäreitä, ainoastaan tuhka- ja maamassoja on raivattu kylältä jonkin verran pois. ”Bienvenido a la zona cero!”.
  Saimme buukattua laivaliput Naviare Austral -laivayhtiön konttorista lauantaiaamuksi, ensimmäisen lähtevän laivan suunta oli kohti Puerto Monttea. Matka sinne kestäisi 8 h ja pyörästä + matkustajista pulitimme 51.500 pesoa (vajaa 100 €) . Chlioen saari myyttisine taruineen, aavelaivoinen ja sumuisine kylineen jäi meiltä näin ollen väliin.
Löysimme yösijan nolla-kaupungista sataman liepeiltä, pienestä hostelista. Pesot olivat jälleen loppu, joten onneksi laivatoimistoon kelpasi Visa ja hostelin omistajalle dollarit - pankkikin oli kylältä kadonnut purkauksen myötä. Generaattori pyöritti hostelissa illalla sähköä jonkin aikaa, sen jälkeen vallitsi täysi pimeys, eivät edes käytävällä ollutta kaminaa lämmittäneet.
Ajoimme aamulla kaatosteessa 5 min ajomatkan satamaan ja pääsimme välittömästi laivaan, joten emme ennättäneet juurikaan kastua. Sumuinen ja sateinen Chaiten jäi taakse Don Baldo -laivan seilatessa tuuliselle merelle.
  |
Chilen Carretera Austral
|
Ma 10.1.2011 – ke 12.1.2011
Perito Morenosta lähdimme aamulla kohti Chileä. Maan vaihto olikin jo ihan paikallaan, sillä Argentiinan pesot olivat jo vähissä ja useamman kaupungin pankkiautomaattien viesti viimeaikoina oli, että setelirahaa ei ole. Ilmeisesti setelit olivat vähissä koko maassa. Mökkimaksuksi onneksi kelpasi dollarit ja viimeisillä pesoilla täytettiin tankki Los Antiguesissa, ennen rajaa.
Los Antiguesin keskustassa oli ollut fiesta viikonloppuna, ajoimme (vahingossa) pääkadulla olleen fiesta-alueen teltta- ja myyntikojujen läpi, teltoista kömpi ulos erittäin väsyneen ja krapulaisen näköistä väkeä, että tulipa mieleen erinäiset kokoontumisajot... Ilmeisesti oli ollut hyvät juhlat! Argentiinan rajalta Chilen rajalle, välimatkaa rajapyykkien välillä 9 km, leimoja ja papereiden täyttöä, mutta oma osuus sujui jo rutiinilla. Chilen rajalla jouduimme purkamaan puolet matkatavaroista ja viemään ne läpivalaisuun, matkaboxit meillä oli täynnä pölyisiä vaatteita, no fruits, no honey... vähän turhauttavaa, mutta pakattiin sitten jälleen pyörä uudelleen.
Rajan jälkeen tulimme Chile Chicoon ja ensimmäiseksi pankkiautomaatille Chilen pesoja nostamaan, Visalla ei täällä ollut mitään käyttöä, mutta MasterCard toimi. Ja sitten eteenpäin, yllättävää oli, että välittömästi rajan jälkeen maisemat muuttuivat olennaisesti, Chile Chicosta nousimme välittömästi vuoristotielle, joka yhdistyy El Maitenissa Ruta 7:ään eli Carretera Australiin. 122 km:n mittainen yhdystie kulki vuoren rinteitä pitkin Lago General Carrera -järveä seuraillen. Olimme jo Perito Morenan ja Chile Chicon välisen matkan ajaneet kyseisen järven rantaa, Argentiinan puolella saman järvi kulki nimella Lago Buenos Aires. Järvi on Etelä- Amerikan toiseksi suurin Titicacan jälkeen.
    Maisemat vuoristotiellä olivat loistavat: alas turkoosinsiniselle järvelle, ylös metsäsille rinteille ja kauemmas lumihuppuisille vuorille. Hiekkatie oli kapea ja erittäinen mutkainen, se kiemurteli rinteitä ylös ja alas, välillä olimme aivan rantaviivassa ja hetken kuluttua pudotusta rantaan oli jo satoja metrejä. Kaiteita ei ollut tai jos oli, niin olivat osittain kadonneet kivivyöryjen mukana alas. Puuskittainen tuuli välillä puski meitä tien reunasta toiseen, vastaantulevien kanssa oli tiukkoja paikkoja ohitusten kanssa, täkäläiset ei liiemmilti väistä muuta liikennettä, kun mentaliteetti on ”minä ensin”. Reitin varrelle jäi muutamia pieniä kyliä, jossa teimme sightseeing-kierrokset.
  El Maitenissa käännyimme kohti pohjoista ja olimme viimeinkin kuuluisalla maisematiellä Carretera Australilla (Ruta 7). Tien rakentaminen aloitettiin 70-luvulla Pinochetin määryksestä, jotta Chilen eristyksissä olleet osat saataisiin yhdistettyä muuhun maahan. Tie on 1240 km pitkä ja suurimmaksi osaksi edelleen päällystämätön ja kulkee koskemattoman luonnon halki, matkan varrella on vain muutama isompi kaupunki.
  ”Highway” jatkui siis ripiona, soraa, kiveä, nimismiehen kiharaa, töyssyjä ja monttuja, lisänä vielä, että muuta liikennettä, varsinkin rekkoja, tuli vastaan useammin. Ja kiersimme edelleen Lago Carreraa.
Illan suussa tapasimme tien varrella neljä brasilialaista motoristia, jotka seisoivat Capilla del Marmor – kyltin vieressä, osoittelivat järvelle ja kehuivat saarilta löytyvän luolia, jotka piti ehdottomasti nähdä! Liityimme remmiin mukaan ja kurvasimme pientä, jyrkkää tietä alas rantaan, josta järjestettiin veneretkiä. Vähän ajan kuluttua istuimme kaikki veneessä matkalla rannan tuntumassa oleville pienille saarille. Saaret olivat vuorilta tippuneita valtavia lohkareita, joiden alaosaan vesi oli syövyttänyt onkaloita, holvikaaria ja luolia. Osaan näistä pääsi jopa veneellä sisään.
      Reissun jälkeen ilta oli jo pitkällä ja ajoimme lähimpään kylään Rio Tranquiloon, josta saimme hostelista huoneen. 11 h tien päällä, mutta auringonpaisteessa ja koko päivä 20 asteen paremmalla puolella, ajokilometerjä kertyi peräti 300 km...
Aamiaisen – ja onneksi aamiaiseen ei enää sisältynyt sokeriliemessä voideltuja croissanteja, vaan lämpimiä sämpylöitä - jälkeen matkaan, oli vaihteeksi pilvistä ja lämpötila vain 12 asteen tienoilla. Pyörä oli yön ajan hostelin sisäpihalla ja muiden matkalijoiden autot oli parkkeerattu kulkuväylälle siten, että jouduimme irrottamaan pyörästä sivulaukut päästäksemme pihalta pienen portin läpi...
    Tie jatkui eilisen kaltaisena, maisemissa riitti katseltavaa. Ja myös kymmenissä polkupyöräilijöissä, joiden matkanteko näytti välillä tosi tuskaiselta. Lisäksi kylien liepeillä näkyi useita liftareita odottamassa kyytiä eteenpäin, bussit kylien välillä kulkevat vain pari kertaa viikossa. Matkaaminen meillä oli jälleen hitaanpuoleista, mutta lopulta 100 km ennen Coyhaiguenia tie muuttui päällystetyksi ja loppumatka kaupunkiin oli motoristin unelmaa, loivaa kurvia vasemmalle ja oikealle, ylös vuorenrinteitä ja alas laaksoihin.
  Jäimme Coyhaigueniin yöksi, majoitus oli edullinen, mutta... Moni kakku päältä kaunis, hostelin huone vielä jotenkin menetteli, mutta vessan seinät olivat homeessa ja kun jalka oli mennä huoneen lattialaudan läpi, niin meille riitti yksi yö tässä suitessa. Toisaalta kaikkeen tottuu, ei edes enää ihmetyttänyt, mitä varten iso ostoskärry oli kyseisen hostelin toisen kerroksen käytävällä, oli siinä kaksi tyhjää limpparipulloa kyydissä! Tai miksi iso porraskaide oli jäädä käteen! Mutta postiivista oli, että netti toimi pitkästä aikaa moitteettomasti.
Keskiviikon ajosta tuli sitten Carreteran vaihtelevin: lähdimme jälleen auringonpaisteessa Coyhaiguenista, Villa Ortegan kautta kohti Puyuhuaipitaa, ajomatkaa n. 250 km, normaalisti olisi vajaan 3 h ajomatka, mutta edellispäivien kokemusten mukaan tähänkin menisi ainakin tuplat. Meni loppujen lopuksi 8 h, kaupungin jälkeen asfaltti päättyi, siirryimme soralle ja vähän ajan kuluttua edessä oli tietyömaa. Tielle oli juuri levitetty paksu, pehmeä hiekkakerros ja lippumies osoitti meidät ajamaan tien oikeaa reunaa, koska tiekarhu oli tulossa vastaan Pari sataa metriä myöhemmin takapyörä valui tien kaltevalta reunalta kohti ojaa ja siihen jämähti. Savutimme kytkintä aikamme ja takapyörä upposi entistä syvemmälle hiekkaan. Paikalle tuli onneksi paikallisen kyläpoliisin auto ja kolme reipasta poliisia työnsi pyörän takaisin tielle. Takapenkkiläinen joutui kuitekin kävelemään koko pehmeän tietyömaaosuuden, kilometrin verran ylämäkeä paarmojen kera.
  Tästä kun selvisimme, niin kova tuuli puski meitä jälleen ajourista tien reunoja pitkin, tie oli välillä parempaa, välillä huonompaa irtonaista soraa. Mutta jälleen yllätys, edessä oli useita kymmeniä kilometreja erinomaista asfalttia. Ja siteen uusi tietyömaa, nyt onneksi tarjolla enemmän soraa kuin pehmeää hiekkaa.
Tässä vaiheessa lähdimme kipuamaan vuoren rinnettä ylös, aikaisemmin odotimme jo sadetta vuorten laella roikkuvien raskaiden pilvien vuoksi ja alkoihan se, ensin tihkuna ja muuttui pian kunnon vesisateeksi. Kapea kärrytie olikin äkkiä niljakkaan liukas, varsinkin 180 asteen sik-sak -mutkissa, joissa oli pakko varoa silloin tällöin vastaantulevia autoja. Vuoren rinnettä laskeutuessa vesipurot muuttivat tien entistä mutaisemmaksi. Sankan sumun ja sateen vuoksi visiirit olivat koko ajan huurussa eikä mitään juuri eteensä nähnyt.
  Alas kuitenkin päästiin ja taitelimme vielä yhden tietyömaan läpi ennen Puyuhuapia, onneksi sade oli tässä vaiheessa laantunut.
|
Perito Morenon jäätiköt ja Ruta 40
|
To 6.1.11 – su 9.1.11
Torstaina matka jatkui Argetiinan puolelle, rajanylityksen jälkeen olimme Ruta 40:lla. Suunta meillä oli kohti El Calafatea, jossa sijaitsee Perito Morenon jäätiköt, Parque Nacional los Glaciers -luonnonpuistossa. Perito Moreno kuuluu jäätikköalueeseen, joka on maailman kolmanneksi suurin Pohjois- ja Etelänavan jälkeen ja harvoja jäätiköitä, joka on liikkessä koko ajan.
Ajopäivästä tuli helteinen, lämpötilä nousikin äkkiä 25 asteeseen ja auringonpaisteessa oli mukava kurvailla kauniiden kukkulaimaisemien läpi. Kunnes päätimme säästää ajokilometreissä - ei huoltoasemia matkan varrella - ja lähdimme 80 km:n mittaiselle oikotielle. Soratietä nimitetään täällä ripio, röykytys näillä teillä on sitä luokkaa, että ruuvit irtoilevat pyörästä ja takamus on hakkelusta, maisemien ihailuista ei voi enää puhuakaan. Tällä ripiolla ei juurikaan ollut soraa, vaan isompia ja pienempiä kivenmurikoita, osa irtonaisia, osa uponnut maahan kivipelloksi. Vauhtia 40 – 60 km/h. Ja sitten sitä vaan toivottiin, että kunpa tämä pian loppuisi!
Päättyihän se ripio lopulta ja reilun sadankilometrin asfalttiajon jälkeen saavuimme El Calafateen (calafate on pensas, jossa piikkien seassa on mustikanmakuisia marjoja - jos maistat marjan, palaat vielä uudelleen Patagoniaan – aika monta on syöty!). Ilma oli helteinen, joten jäimme vaihteeksi leirintäalueelle yöksi. Viereemme majoittui Ushuaiassa pikaisesti tapaamamme brasilialaismotoristipariskunta Luiz ja Ana. Myös saksalaiset Frank, Jana ja Patrick kävivät moikkaamassa ja hyödyntämässä leirintäalueen Wifi-liittymää.
  Helteet katosivat pe-aamun aikana ja vettä sateli aamupäivällä muutaman tunnin ajan, sateen lakattua lähdimme brasililaisten kanssa kohti Perito Morenoa, kaupungista matkaa sinne kertyi 80 km. Mutkittelimme pienten vuorten välisiä laaksoja pitkin kohti Lago Argentinoa, nousimme vuoren rinnettä ylös, taivas kirkastui ja samalla avautui näköala turkoosinsiniselle järvelle, jossa kellui pieniä jäälohkareita. Seuraava näkymä oli valtavan suuresta jääseinästä ja jäämassasta, joka ”valui” vuorten rinteitä alas. Ajelimme mutkaista tietä alas rantaan, josta kävelysiltoja pitkin pääsimme kulkemaan aivan jäätikön reunalle.
Maisema oli aivan mykistävän vaikuttava, ei kuulunut turistien pölinää, kun kaikki tujottivat hartaana ja hiljaa mahtavaa jäistä maisemaa. Jäätikkö on 60 m korkea ja sen etureunama on 5 km leveä, muodoltaan teräviä huippuja, syviä railoja ja hohti sinisen eri sävyjä, Aika ajoin kuului ukkosen kaltaisia jyrähdyksiä, jäät liikkuivat, jäämassaa lohkeili isoina ja pieninä paloina veteen. Vietimme täällä koko iltapäivän, paikka oli sellainen, että sitä olisi voinut katsella loputtomiin... Mutta, nälkä yllätti ja ajelimme illan suussa takasin kaupunkiin ja leirintäalueelle.
 
  Lauantaina hyvästelimme brasialialaiset ja suuntasimme jälleen Ruta 40:lle, edessä olisi 600 km:n pätkä keskellä ei mitään. Varustauduimme matkaan ylimääräisellä bensakanisterilla varmuuden vuoksi. Ja odotettavissa oli, ettei tästä matkasta välttämättä yhdessä päivässä suoriudu tien huonosta kunnosta johtuen. Alkupätkä vajaat 100 km olikin yllättäen asfaltoitu Tres Lagosiin saakka, tästä kylästä löytyi myös yllättäen bensa-asema. Huoltoasemalla olleet autot olivat kattoa myöten ravan ja kuran peittämiä joten vähän arvuutti, että mitä edestä löytyy.
Asfaltti siis päättyi ja lähdimme rytkyttämään hiekkatietä eteenpäin tai varsinaisesta tiestä ei kylläkään voinut puhua, koska olimme enemminkin koko ajan kiertoteillä, itse pääväylä oli tietyömaana. Edellisen päivän vesisateiden jäljiltä saviset kiertotiet olivat notkokohdista tien poikki yltävien kuralätköiden peittämiä, ajourat sateen pehmittämiä, välillä siirryimme jälleen pääväylälle kivenmurikoiden ja irtosoran sekaan. Mutkittelua, kuralammikoiden kiertelyä, kirvenmurikoiden väistelyä, maisemat karua aroa.Liikennettä onneksi oli vähän ja vastaantulijoista useampi oli moottoripyörä.
Matkan eteneminen sujui hitaasti, jossain vaiheessa, keskellä ei mitään, huomasimme Estancia de Angosturan tarjoavan yösijaa, 4 km:n päässä pääväylältä löytyi karjatila, jossa oli tarjolla leirintäpaikkoja ja huoneita isäntäväen talossa. Jäimme tänne yöksi ja vähän myöhemmin paikalle saapui vielä kolme saksalaista kahdella kotarilla. Talon emäntä kokkasi koko porukalle illallisen, herkullista lammaspataa . Alkuruokana hän tarjosi guanakon lihaviipaleita mausteisessa öljyliemessä. Olimmekin jo pitkän aikaa ihmetelleet, että miksi tämän eläimen lihaa ei ole tarjolla missään ja mistä syystä sitä kartetaan – joku mainitsi, että ei se olisi mitään erikoista... Saksalaiset eivät siitä ertyisemmin pitäneet, mutta he eivät olleet koskaan maistaneet riistaa, meille kyllä kelpasi! Ilta sujui rattoisasti ja vaihteeksi jälleen juttujen aiheena olivat mp-reissut.
    Yön aikana tuuli myrskysi hirvittävällä voimalla ja talon peltikatto rämisi siihen malliin, että luulimme sen lentävän pellolle. Kovat tuulet olivat kuulema ihan tavanomaisia ja onneksi aamuun mennessä laantuivat sen verran, että pääsimme jälleen matkaan. Tuuli kyllä riepotteli päivän mittaan ihan riittävästi Ruta 40:n tietyömaan etenemistä seuratessa. Vuoden, parin kuluttua reissaajilla on käytettävissä tosi upea tie, tosin samalla ehkä osa Ruta 40:n seikkailullisesta viehätyksesta katoaa?
Mutta, vaihtelua aromaisemiin... poikkesimme pääsoralta pienemmälle soralle ja 50 km:n ajomatkan jälkeen tulimme pienelle vulkaaniselle vuoristoalueelle, vuorten väliin jäi vehreä Pinturas-joen jokilaakso. Cueva de las Manos (käsien luola) on kuuluisa vuorten seinämissä olevista kalliomaalauksistaan, jotka ovat peräsin n. 9000 vuotta ennen ajanlaskua. Alkuperäiskansat ovat siis aikoinaan myös harrastaneet ” graffiteja”: maalaukset ovat käsiä, guanakoita, nandun jälkiä, kaikki negatiiveja, värit (erilaisia mineraalivärejä) puhallettu suusta pillin läpi. Löytyi sieltä yksi kuusisorminenkin käsi, olisko ollut vitsiniekka siinäkin porukassa? Maalaukset liittynevät jonkinlaiseen aikuistumisriittiin, kertoi opas.
  Kävelyreitti 35 asteen helteessä oli aika uuvuttava, joten tuulinen loppumatka Perito Morenoon (kaupungilla ja jäätiköllä sama nimi, mutta välimatkaa yli 500 km) oli virkistävä. Sorittelun jälkeen Ruta 40 muuttui hienoksi asfaltiksi ja matka sujui kuin siivillä kaupunkiin. Yösija löytyi turistitoimiston avulla erään talon takapihalla olevasta mökistä, koko kaupungin muu majoituskapasitetti oli buukattu täyteen naapurikaupungin fiestan vuoksi.
Ruta 40 päättyi toistaiseksi meiltä tähän sunnuntai-iltaan, Ushuaiasta matkaa Peritoon tuli 2330 km, josta Rutaa n. vajaat 1000 km. Seuraavaksi odottaa Carretera Austral (eteläinen valtatie),myös hiekkatie, Chilessä. |
Kohti pohjoista ja välillä Chileen
|
Su 2.1.11 – ke 5.1.11
Suunta kohti pohjoista - vaihteeksi Ushuaian aamu oli auringonpaisteinen ja melkein tyyni, joten mikäpä oli aloittaa vuoden ensimmäinen ajopäivä.
  Lähdimme kipuamaan jälleen vuoren rinteitä ylöspäin. Reitti meillä oli täysin sama kuin tullessakin. Reilun 300 km:n ajon jälkeen pysähdyimme Rio Grandeen, jossa majoituimme leirintäalueelle meren rannalle. Camping Nautical Club tarjosi myös sisämajoitusta, joka tarkoitti patjapaikkaa urheilusalin lattialla. Eipä ollut ketään muita paikalla, joten levittäydyimme kasseneimme yhteen nurkkaan. Myöhemmin illalla paikalle tuli argentiinalainen fillaristi, vanha tutttumme Fred ja automatkalijoina argentiinalainen pariskunta. Pariskunta ainakin otti leirintämatkailun kirjamellisesti, koska he pystyttivät telttansa salin lattialle!
  Maanantain sää oli aamulla kolea ja pilvinen. Starttasimme yhdessä Fredin kanssa jo ennen klo 8, edessä oli jälleen rajanylitys ja lauttamatka sekä ajomatkaa Chilen Puerto Natalesiin, vajaa 600 km. Tästä lähes puolet olisi hiekkatietä. Tie ja maisemat Rio Grandesta San Sebastianiin olivat täysin sumun peitossa. Rajamuodollisuudet sujuivat nopeasti ja olimme jälleen Chilen puolella. Rajan jälkeen kurvasimme pienemmälle hiekkatielle kuin menomatkalla, tämä olikin parempikuntoinen verrattuna pääväylään, tosin hieman pidempi. Ja kiirettä piti pitää, että ennättäisimme matkan varrella olevalle ainoalle huoltoasemalle, Cerro Sombreroon, ennen klo 12 alkavaa siestaa. Ja olimme perillä juuri ja juuri, minuutti ennen sulkemista.
  Lauttamatkan jälkeen yllätti reissun ensimmäinen vesisade, kaksi tuntia tihkua ja kovempaa sadetta, onneksi tässä vaiheessa olimme jo asfaltilla, joten suuremmalta kuramäärältä vältyttiin. Loppumatkasta selkeni ja saavuimme 11 h ajomatkan jälkeen Puerto Natalesiin.
  Puerto Natales on vanha kalastajakaupunki,tosin elinkeino on hiipumassa ja kalat kalastetaan nykyisin kalanviljelyslaitoksilta, tämän päivän pääelinkeino on pääosin turismi. Katukuvaa hallitsevat kuitenkin edelleen vanhat, värikkäät peltitalot, joissa on hostelleja, hotelleja, bed&breakfast -majapaikkoja, ravintoloita, matkamuistokauppoja, retkeilytarvikeliikkeita, jne. Toinen katukuvaa hallitseva piirre on Gore-Tex eli kaupunki on täynnä retkeilijöitä, joiden kohde on Torres del Paine -kansallispuisto. Ja luonnonpuistoon oli meilläkin aikomus.
    Tiistain pyörimme kaupungilla ja selvittelimme järkevimmän ajoreitin puistoon ja puistossa, alue sijaitsee n. 100 km päässä kaupungista, siellä pääsee ajamaan noin sadan kilometrin matkat teitse. Tällä reitillä ei ole ainuttakaan huoltoasemaa, joten ylimääräisiin kurvailuihin ei olisi varaa.
Seuraavana aamuna lähdimme tankki täynnä matkaan. Torres del Painea kehutaan Chilen kauneimmaksi luonnonpuistoksi. Eikä suotta, maisemat ovat suorastaan mykistävät, graniittisia lumihuippuisia vuoria, 15 yli 2000 metriin kohoavaa huippua, turkoosinsinisiä järviä, jokia, vesiputouksia, jäätiköitä, vihreitä laaksoja, metsäisiä kukkuloita, mutkaisia teitä, nisäkkäitä, lintuja. Alueella on patikoijille runsaasti merkittyjä vaellusreittejä ja kymmeniä leirintäalueita.
Ajoimme ensin Lago Greylle suunnitelmissa tehdä venematka jäätikön reunalle, mutta risteilyt oli peruttu tältä päivältä, joten patikoimaan! Reilun 3 km:n lenkin jälkeen päädyimme järven rannalle, jossa massivisen isot jäälohkareet kelluivat vastaan. Ihailimme niitä aikamme ja tarvoimme takaisin – meilläkin goret niskassa, tosin jälleen nämä raskaansorttisemmat.
    Ajelimme päivän hiekkateitä pitkin maisemia ihaillen, eläimiin ei törmätty, vaikka niin toivoimme näkevämme muutaman kondorikotkan. Eläimet löytyivät vasta päästyämme puiston ulkopuolelle: nanduja, guanokoita ja jokunen kettu. Hiekkatierytkytysten seurauksena takalokasuojan kiinnityspultit olivat murtuneet ja lokasuoja retkotti enää yhden pultin varassa, joten siirrettiin se kuorman päälle koristeeksi.
      |
Uusivuosi Ushuaissa
|
La 1.1.2011
Vuosi vaihtui Pipon leirintäalueella grillailun ja seurustelun merkeissä, paikalla oli yli toistakymmentä moottoripyöräilijää yhdestätoista eri maasta. Kielten sekamelska oli melkomoinen uuden vuoden tervehdyksiä vaihdettaessa puolen yön aikaan ja poskisuudelmien vaihtokin alkoi jo tässä vaiheessa sujua luontevasti:)
      Illan pimetessä sytettiin kunnon roihut omaksi ja muidenkin leiriytyjien iloksi.
  Illasta kuvattiin muistoksi muutaman minuutin videopätkä.
|
1-10 of 10