|
Su 19.12.2010 – to 23.12.2010
Aamu koitti jälleen koleana, joten varustauduimme kunnon vaatekerrokseen jo lähtiessä. Palasimme Sarmientosta samaa reittiä Rivadaviaan ja jatkoimme Ruta 3:ta alaspäin. Rada Tillyn jälkeen ajoimme pitkän pätkän aivan Atlantin rantaviivaa pitkin, maisema olisi varmaan aurikoisena päivänä ollut mahtavan näköinen, mutta nyt oli pilvistä ja mantereen puolelta puhaltavassa sivutuuleessa oli keskityttävä vain pyörän päällä pysymiseen. Rekkaliikennettä oli paljon ottaen huomioon, että sentään oli sunnuntai, mutta ehkä kaikilla etelästä tulevilla oli kiire jouluksi kotiin.
Matkanteon pysäytti poliisikontrolli ja tällä kertaa meidät hyppyytettiin poliisikoppiin papereiden tarkastusta varten. Näitä tarkastuksia on matkan varrella ollut useita kymmeniä ja yleensä niistä on selvitty pelkällä kädenheilauksella tai passin tarkastuksella. Kontrollit ovat normaalisti kaupunkiin tai kylään tultaessa, tämä oli nyt keskellä ei mitään ja tällä kertaa käytiin läpi kaikki pyörän paperit, passinnumerot, tarkastettiin pyörän rungon numero, lisäksi naputtelivat kaikki tiedot atk:lle.
Poliisikopin nurkalla tapasimme singaporilaisen naismotoristin, joka oli tehnyt matkaa aamusta vain n. 50 km, kertoi ajautuneensa pyörällään muutaman kerran vastaantulevien kaistalle eikä enää uskaltanut jatkaa eteenpäin. Reissupelinä hänellä oli pieni Honda 150cc ja katseli kateellisena meidän möhköä. Hän oli ostanut pyörän Buenos Airesista ja yrittänyt päästä sillä Mendozan kohdalta Chileen, mutta täkäläisten lakien mukaan pyörä täytyy olla omistuksessa 6 kk ennenkuin sillä voi matkustaa muihin maihin, joten hän oli palannut itärannikolle. Nyt hänellä oli aikomus ajaa myös eteläkärkeen, mutta varoittelimme, että eivät ne tuulet etelää kohden laannu lainkaan, vaan päinvastoin ja lisäksi ennen Ushuaiaa täytyy ajaa muutama sata kilometria Chilen puolella. No, me jatkoimme matkaamme ja hän jäi odottelemaan parempia tuulia.
Eikä ne tuulet siitä laantuneet, päivä pysyi pilvisenä ja taivas tipautti myös muutaman sadepisaran – ensimmäiset ajonajalle osuneet. Ruta 3:n maisemissa ei ole juurikaan kehumista, laakeaa kuivanutta, matalaa puskaa, kuivaneita heinätupsuja silmänkantamattomiin, ei mitään vihreää, ei puita, silloin tällöin hiekkakukkuloita ja näiden katveessa välillä vähemmän tuulista. Aika ajoin tien varsilla ja tiellä alkoi näkyä rekkojen alle jääneitä kuolleita guanokoseja ja myös isoja laumoja pientareilla sekä muutamia nanduja. Tuli vähän vaihtelua, kun piti tarkkailla, mihin suuntaan eläimet lähtevät liikkeelle kohdatessa, enimmäkseen onneksi loikkivat kauas tien vieriltä.
Vajaan 600 km ajon jälkeen pysähdyimme Puerto San Julianiin, joka on pieni kaupunki aivan Atlantin rannalla, kaupunkiin tullessamme törmäsimme ensimmäiseksi saksalaismotoristipariskuntaan ja sovimme iltatreffeistä heidän kanssaan. Päädyimme pieneen hosteria Miramariin, n. 100 m rannalta.
Maanantaipäivän kiertelimme kaupungilla, kaupungin nähtävyydet löytyivät Atlantin rannalta: laiva muistomerkkinä löytöretkeilijöiden tulosta alueelle 1520-luvulla ja hävittäjälentokone 1980-luvulta.
Puerto San Julian toimi Argentiinan lennoston tukikohtana Falklandin (Malvinans) sodan aikana, ironista kuitenkin, että kaupungin asukkaista suurin osa on englantilaisia siirtolaisten jälkeläisiä.
      Iltapäivällä koko kaupungista hävisi sähköt, ravintolat onneksi toimivat kaasuliesillä, joten ruokapuolen saannin suhteen ei illalla ollut mitään ongelmia. Etelään mentäessä päivät ovat myös pidentyneet, täydellinen pimeys koittaa vasta klo 22 jälkeen, joten valaistuksen kanssakaan ei ollut ongelmaa. Palasimme hosteriaan illan pimetessä, oleskeluaulan ja huoneemme ikkunoista avautui upea näköala Atlantille, täysi kuu ja mereen heijastuva kuunsilta...
Aamulla jatkoimme seuraavaan kylään, Piedrabuenaan, noin vajaan 200 km:n ajomatkan. Kylä sijaitsee Rio Santa Cruzin varrella, kävelimme päivällä puistomaista jokivartta pitkin, hienot rannat olivat hevosten laidunmaana. Kauempaa joki näytti turkoosin vihreältä, mutta lähempää katsottuna joen vedessä oli jotain valkoista saastetta tai suolaa? No, uimakieltokylttejä oli rannalla eikä meillä muutenkaan ollut kiinnostusta joelle polskimaan.
  Vaihteeksi tämän kylän keskusta oli siisti ja hyvinhoidetun näköinen, jopa jalkakäytävät priimakunnossa. Näiden pikkukylien yleisilme on yleensä melko ränsistynyt, muutama uudisrakennus ja jokunen vanha siirtomaatyylinen kivilinna, yleensä pankki. Kun liiemilti puita ei kasva missään, niin rakennukset ovat tiilirakenteisia, usein keskeneräisiä, normaalisti ainoastaan julkisivu on rapattu ja maalattu, muista seinistä ei niin väliä. Seinien värimaailma on runsas, oranssia, turkoosia, vaalenpunaista, okraa, myrkynvihreää. Paljon on myös aaltopellistä rakennettuja tai tynnyripellein vuorattuja rakennuksia. Verhot heiluvat ikkunoissa, joten ilmeisesti näissäkin hökkeleissä asutaan. Talojen takapihat ovat monesti törkypesiä, joihin vuosikymmeniä on varastoitu kaikenlaista roinaa. Kiinteistönhaltija on myös vastuuussa jalkakäytäväosuudesta, joten välillä on viimeisen päälle hieno kivetys, seuraat metrit rämmitään mutaojassa ja roskakasoissa tai kompastellaan soraläjiin. Ja täälläkin sähköt katosivat useampaan kertaan.
      Torstai koitti jälleen tuulisena, bensapula oli edelleen ongelmana, kiertelimme muutaman huoltoaseman ennekuin saimme tankin täytettyä. Ajoimme vajaat 400 km Rio Gallegosiin, jossa vietämme joulua. Maisemat muuttuivat jälleen asteen verran karuimmiksi, puskatkin katosivat ja jäljellä enää kuivaneita heinätupsuja sekä siellä täällä muutamia suola-aavikoita, viimeiset 40 km tie seurasi Gallegos-joen vartta. Kaupunkiin tultaessa vastaan tuli kaksi moottoripyöräiljää, joista vaatetuksen perusteella, punainen toppatakki, toisen tunnistimme singaporelaiseksi, joten hänkin oli loppujen lopuksi suoriutunut matkastaan.
|
 |
|
|
|
