Etelä-Amerikka 1, Argentiinan blogi 2010
Fin del Mundo
|
Ke 29.12. - pe 31.12.2010
Ushuaian aamu koitti pilvisenä ja sateisena ja eipä tämä ollut yllätys, sillä kaupungissa on vuodessa vain (!) 160 sateista päivää. Parin kunnon sadekuuron jälkeen taivas kirkastui hieman, joten sit mentiin loppusuoralle. Ruta 3:n viimeinen päätepiste on Lapataiassa, Tierra del Fuegon kansallispuistossa, jonne kaupungin keskustasta on vajaat 30 km. Loppumatka oli hiekkatietä, joka oli sateen jälkeen hieman mutainen ja savinen, joten saimme jälleen uuden rapakerroksen pyörään ja housun lahkeisiin. Kansallispuiston portilla lunastimme 65 peson/hlö sisäänpääsymaksun ja ajattelimme, että tulipa tämän etapin loppuvalokuville hyvä hinta.
Kansallispuisto on vuosituhansia täysin luonnontilassa ollutta metsää, pystyynkuivaineita tai osittain maatuneita puita ja niin tiheää, että päivänvalo ei sekaan mahdu, vuorilta tulevia vuoristopuroja, jokia sekä järviä. Uskomattoman kaunista maisemaa. Patikoijille ja retkeilijöille on tarjolla eritasoisia patikka- ja melontareittejä sekä leiritymisalueita.
  Tien päässä oli sitten vastassa useita busseja, pikkubusseja, takseja ja henkilöautoja, sadottain turisteja, joten jouduimme jonkun aikaa odottamaan, että pääsisimme kyltille potrettiin. Onneksi suurin osa porukasta kurvasikin jo takaisin kaupunkiin ja häslinki alueella rauhoittui. Olimme ainoat motoristit siellä, ja aika moni kävi meiltä utelemassa: ”Oletteko ihan oikeasti tulleet tuolla pyörällä Suomesta asti? Ja ihan koko matkan?” Matkaa tänne kertyi siis 12 296 km.
Pakollisten kuvien oton jälkeen kiertelimme vielä alueella ja ajelimme muut kulkuneuvoille sallitut tien pätkät. Löydettiin ”......Fin del Mundo” eli maailmalopun posti, maailmanlopun rautatieasema, ja maailmanlopun museo. Turistien rahat siis kerättävä kaikin mahdollisin tavoin... Postissa otimme erääseen viralliseen asiakirjaan epävirallisen leiman – matkamuistoksi.
Kävimme myös museossa, joka kertoi mielenkiintoisen tarinan Tulimaan alkuperäisistä asukkaista, intiaaneista. Näitä nomadeja on ollut ainakin ainakin 4 eri heimoa. Sisämaassa intiaanit metsästivät guanokoita ja rannikolla kalastivat ja metsästivät hylkeitä, elivät siis hyvin luonnonehdoilla olevaa elämää. Portugalilainen Magalhaes nimesi 1500-luvulla alueen Tulimaaksi intiaanien polttamien nuotioiden mukaan, intiaanit polttivat nuotioita varoittaakseen toisiaan oudoista laivoista. 1600-luvulta eteenpäin useat eurooppalaiset tutkimusmatkailijat ja laivakunnat vierailivat alueella. 1800-luvun puoliväliin menessä intiaanien kaikki vanhat tavat ja perinteet olivat hävinneet, sillä suurin osa intiaaneista alistettiin valtaväestöön tai resevaatteihin, niskuroivat tapettiin ja osa kuoli euroopplaisten mukana tulleisiin tauteihin. Alkuperäisiä intiaaneja lienee nykyisin jäljellä enää vain muutamia.
  Takasin palatessamme kävimme Rio Pipon leirintäalueella ja tapasimme vanhan tuttavamme Fredin, joka erään australilaisen m-pyöräilijän kanssa piti leirintäaluetta pystyssä. Suunnittelimme uuden vuoden aattoillaksi yhteistä asadoa (=grillausta).
Torstaina jatkoimme Ushuaian kierrosta aamupäivän sateiden jälkeen, nousimme mutkaista vuoristotietä Cerro Martialin vuorelle, jossa pitäisi olla pieni jäätikkö vajaan 5 km patikkamatkan päässä. Alkumatka sujui nopeasti – tuolihissillä. Ja sitten patikoimaan, mp-varusteet eivät tälläiseen reisuun ollut ihan paras mahdollinen asuvalinta, mutta eipä ollut paljon vaihtoehtoja. Kipusimme vuoren rinnettä, aluksi vuoristopuroja seuraten - loivaa nousua - pikkuhiljaa rinne jyrkkeni ja viimeiset 200 m oli lähes pystysuoraa, pehmeää soraa ja kivikkoa. Kaksikymmentä askelta ja breikki, kymmenen askelta ja breikki, jalat maitohapoilla... Hieman kateelliseena katseltiin, kun eräs kaveri paineli rinteitä juosten kuin vuorikauris. Lopulta perillä vajaassa 1000 m:ssä, jäätikköä ei näkynyt, oli sulanut pikku lammikoksi, rinteillä sentään oli lunta runsaasti. Onneksi näkymät korvasivat puuttuneen jäätikön. Alastulo sujui rivakammin, mutta viimeinen hissi oli jo mennyt tältä päivältä, joten laahustimme hissukseen koko matkan alas asti lähtöpisteeseen.
    Tönkköjaloille tuli vielä illalla lisää liikuntaa, hosteliimme majottautui muutama ranskalainen motoristi ja heidän mukaan pihalle ajoi viisi muuta pyörää, mukana mm.Viedmassa tapaamamme kandalainen Gus, joten lähdimme kaikki yhdessä iltapizzalle kaupungille. Naapureilla oli vähän ihmettelemistä, kun pyörät murahtelivat pienella kadulla.
Kaupungin iltaelämä oli vilkasta ja oli vaikeuksia päästä isolla porukalla (13 henkilöa) pizzeriaan, 10 minuutin odotusaika venyi tunniksi. Mutta ei hätää: brasilalaismotoristilla oli viskipullo mukana ja pizzerian omistaja toi meille kapakastaan lasit kadulle, jossa naukkailimme alkudrinkit...
Perjantaina varustauduimme aaton grilli-iltaan, neljän hengen kokoontumisesta oli muodostumassa isompi biletys, sillä nyt oli jo tiedossa lähes 20 hengen porukka. Harmi vaan, että leirintäalueen omistaja keksi, että perii meiltä kaikilta yöpymismaksun, vaikka suurin osa porukasta majailee ympäri kaupunkia.
Tälläisiin tunnelmiin päättyi tämä vuosi ja ensi vuoden suunta on jo varma: kohti pohjoista, uusien tuulien myötä!
|
Tierra del Fuego, Tulimaa
|
Ma 27.12.10 – ti 28.12.10
Ma-aamuna klo 9 starttasimme Rio Gallegosista tien päälle, aamun ajokeli oli tuulinen, pilvinen ja kolea (+12). Aikomuksenamme oli ajaa niin pitkälle etelään kuin vain säiden puolesta ja ajallisesti se olisi mahdollista. Rio Gallegosista matkaa Chilen rajalle Monte Aymondiin oli vajaat 80 km.
Rajamuodollisuudet Argentiinan tullissa sujuivat nopeasti, poistumisleima passiin ja pyörän ajoluvan mitätöinti ja lisäksi matkatavaroiden tarkastus, rajan yli ei saanut viedä mitään elintarvikkeita ja laukkujen pengottaessa tulikin mieleen, että välipalaksi vartatut omenat keikkuivat muovikassissa takaboxissa päällimäisenä. No, tarkastaja ei onneksi näitä huomannut, joten ne tuli sitten smuglattua rajan yli! Reilun kilometrin ajon jälkeen saavuimme Chilen rajakontrolliin, saapumisleima passiin ja pyörän väliaikaisen tuontiluvan täyttäminen ja jälleen kysymykset: onko elintarvikkeita, hedelmiä, tms. No, no, no – ei tarvinnut onneksi laukkuja aukoa.
Chilen puolella matka jatkui hienoa asfalttia pitkin ja 40 km jälkeen tulimme Magalhaesin salmen rantaan. Salmi yhdistää Atlantin ja Tyynen valtameren ja ylitse pääsee vain edestakaisin kulkevalla autolautalla. Lautta oli jo lähes täynnä ja pääsimme viimeisenä sisään, lautan takakansi kiinni ja matkaan. Lautta keikkui jonkun verran, suolaveden pärskeitä roiskui reunojen ylitse, puolen tunnin kuluttua olimme vastarannalla, Tierra del Fuegossa, Tulimaassa.
  Tulimaa koostuu pääsaaresta Isla Grande Tierra del Fuegosta ja joukosta pienempiä saaria. Magalhaesin salmi erottaa Tulimaan alueen muusta mantereesta. Chilen puolella oleva saariston eteläisin osa muodostaa kuuluisan Kap Hornin.
Salmen jälkeen tie muuttui hiekkatieksi, maisemat olivat osittain pientä kukkulaa ja mäkeä, täysin autiota seutua usemman kymmen kilometrin ajan. Puolen päivän jäkeen tulimme Cerro Sombreron pikkukylään, josta löytyi huoltoasema, tosin bensan myyjä oli lähtenyt tunniksi siestan viettoon ja asema oli kiinni. Ja eipä meillä ollut edes Chilen rahaa... Pienen kyläkurvailun jälkeen löysimme ensin pankin (rahanvaihtoon), sitten ravintolan (syömään ja lämmittelemään) ja reilun tunnin kuluttua tankki täyteen ja hiekkatietä pitkin 120 km jälleen rajalle San Sebastianiin. Ja ”same procedure as before” Chilen rajalla leima passiin, pyörän ajoluvan luovtus, kysymykset elintarvikkeista – edelleen ne omenat keikkuivat matkassa. Tämän jälkeen ajoimme lähes 15 km Argentiinan raja-asemalle, jossa jälleen saapumisleima ja pyörälle uusi ajolupa. Huonoksi onneksemme näille rajapyykeillä oli samanaikaisesti bussilastillinen porukkaa, joten jonotuksissa kului aikaa.
  Rajan ylityksen jälkeen Argentiinan puolella tie muuttui hienoksi asfalttitieksi, Atlantin rantaviivaa seuraillen ajoimme illansuussa Rio Granden kaupunkiin, jonne saapuessa takapenkkiläisen varpaat olivat jo riittävän jäässä, joten majoitumme kaupungin sisäätulotien varrella olevaan pieneen hosteliin. Majapaikasta ei ollut saatavilla mitään iltapalaa, joten onneksi niitä omenoita ei tullut heitettyä pois.
Aamulla jatkoimme Rio Grandesta kohti Ushuaiata, Rio Granden kaupungista ei jäänyt muuta mieleen kuin valtava Falklandin sodan muistomerkki (näitä muistomerkkejä on muuten jokaisessa rannikkokaupungin tai kylän keskustassa) ja ruma teollisuusalue. Ja teollisuusalueen jälkeen jälleen maisemat olivat aukeita kukkuloita. Parikymmen kilometrin ajon jälkeen tien varsille alkoi ilmestyä pieniä puunkäkkäröitä ja kuivaneita puita ja ennen pitkää olimme metsäisissä maisemissa. Tämä jotenkin yllätti, sillä viimeiset 2000 km olimme ajaneet pelkkiä tasamaita, joilla ei mitään kunnon kasvillisuutta! Ja kuvitelma oli, että loppumatka olisi edelleen tätä samaa...
  Ja tästähän nämä maisemat vaan paranivat, loput 200 km rannikolle olivat upeita vuonomaisemia, järviä, jokia, aarniometsiä, naavaisia puita, välillä jopa iso alue palanutta metsää. Ja yllättävää myös, että kovat tuulet katosivat. Matkalla ohitimme useita pitkänmatkan polkupyöräilijöitä, jotka hitaasti kitkuttivat mäkiä ylös. Ylitimme Andien loppupään Paso Garibaldissa ja laskeduimme vuoristotietä pitkin Ushuaiaan, Argentiinan eteläisimpään kaupunkiin.
      Ajoimme kaupungin läpi Beaglen lahden rantaa pitkin, ensi vaikutelma oli, että täällä on muitakin matkailijoita! Itse kaupunki sijaitsee jyrkkien katujen varsilla, taustalla Andien lumiset vuorenhuiput ja edessä Beaglen lahti. Majoituimme pienellä kukkulalla sijaitsevaan Hostal del Monteen, josta avatui hienot näköalat joka suuntaan. Iltakävelylenkin teimme kaupungin keskustaan ja saatu ensivaikutelma oli totta, keskustan pääkatu oli täynnä matkamuistomyymälöita, retkeilyvarusteliikkeita, vaatekauppoja, ravintoloita, kahviloita, retkenjärjestäjien kojuja, jne. Ja joka paikka täynnä turisteja!
    Palasimme illan pimetessä takasin hosteliin ja aamusuunnitelmissa oli tehdä ”puolimatkan” loppurutistus, vajaan 30 km matka Lapataiaan, Tierra del Fuegon kansallispuistoon, jonne Ruta 3 lopultakin päättyy. Sieltä eteenpäin ei enää maitse pääse minnekään, Fin Del Mundo, maailmanloppu... edessä merta ja jossain 3000 km:n päässä Etelämanner!
|
Feliz Navidad!
|
Pe 24.12.10 – su 26.12.10
Jouluaaton aamupäivällä sukelsimme kaupungin hulinaan, Rio Gallegos n. 100 000 asukkaan kaupunkina vaikutti vilkkaalta, pääkaduilla runsaasti kauppoja ja ravintoloita. Ihmisiä oli paljon liikkeellä tekemässä viime hetken joululahjaostoksia. Täällä näkyi jo enemmänkin joulumenininkiä, kauppojen ikkunoissa oli runsaasti joulukoristeita ja asuntojen ikkunoiden läpi näkyi hienosti koristeltuja muovijoulukuusia sekä runsaasti ovi- ja ikkunakoristeita. Meidän jouluvalmistelut sujuivat nopeasti, suuntasimme ruokakauppaan ja takaisin tullessa kassistamme löytyi paketillinen kuivattua kinkkua, pähkinöitä, manteleita ja pullo kuohuvaa. To-iltana olimme saaneet viestin, että maailmanmatkaaja Fred oli myös samassa kaupungissa ja Frank myös saapumassa, joten suunnitelmissa oli viettää illalla yhteisesti motoristien joulua jossakin ravintolassa.
  Iltapäivällä nautimme hotellissamme kaupasta hankitun pikajouluaterian, skypettelimme Suomeen muutaman tunnin ajan ja jaoimme ”runsaat” joululahjat, hyödyllisin niistä pesualtaan korkki, jatkossa pikkupyykin peseminen vessojen lavuaareissa sujusi helpommin!
  Fred liittyi seuraamme illan suussa ja Frankia odotellessamme suuntasimme nurkan takana olevaan lähipubiin todetaksemme, että pub avattaisiin klo 2 aamuyöstä. Silmäys kaupungin pääkadulle, koko kaupunki oli hiljentynyt, missään ei näkynyt enää ristin sielukaan, kaikki paikat olivat kiinni. Palasimme takaisin ja respan tyttö ystävällisesti soitteli ravintoloita läpi, pudisteli päätään ja totesti, että kaikki paikat taitavat olla tänä iltana suljettu... Loppujen lopuksi kaupungilta löytyi kaksi avoinna olevaa ravintolaa ja saimme niistä toiseen pöytävarauksen jouluillalliselle, ravintola avattaisiin klo 22. Onneksi meiltä löytyi pullollinen punaviiniä ja oliiveja, joita nautimme alkupaloiksi ravintolan aukeamista odotellesamme.
Ravintola Britannica oli täynnä hienosti pukeutuneita joulunviettäjiä, pöytämme oli oven suussa, joten emme niin paljon erottautuneet joukosta vähemmän vaatimaattomine asuvalintoinemme (farkut ja tennarit). Joulubuffee oli monipuolinen: runsaasti erilaisia alkupaloja, pääruokana lammasta ja monenlaisia imeliä jälkiruokia. Maksoimme buffeesta 200 pesoa/hlö (40€) ja hinta sisälsi myös kaikki ruokajuomat. Ennen keskiyötä pöytiin kannettiin sampanjapulloja ja klo 24 alkoi kilistely ja Feliz Navidad -toivotukset suuntaan ja toiseen. Puolen yön jälkeen hipsimme hiprakassa ja ilotulitusrakettien paukkeessa takasin hotelliin, emmekä jaksaneet odottaa pubin ovien avaamista...
  Joulupäivän ja tapaninpäivän (tätä jälkimmäistä ei täällä tunneta lainkaan) otimme ulkoilun ja levon kannalta. Frank kaasutteli jo launtaina eteenpäin ja vietimme aikaamme Fredin kanssa kiertelemällä katselemassa kaupungin nähtävyyksiä. Ja tuli testattua pesualtaan korkkikin, hyvin toimi!
        |
Ruta 3
|
Su 19.12.2010 – to 23.12.2010
Aamu koitti jälleen koleana, joten varustauduimme kunnon vaatekerrokseen jo lähtiessä. Palasimme Sarmientosta samaa reittiä Rivadaviaan ja jatkoimme Ruta 3:ta alaspäin. Rada Tillyn jälkeen ajoimme pitkän pätkän aivan Atlantin rantaviivaa pitkin, maisema olisi varmaan aurikoisena päivänä ollut mahtavan näköinen, mutta nyt oli pilvistä ja mantereen puolelta puhaltavassa sivutuuleessa oli keskityttävä vain pyörän päällä pysymiseen. Rekkaliikennettä oli paljon ottaen huomioon, että sentään oli sunnuntai, mutta ehkä kaikilla etelästä tulevilla oli kiire jouluksi kotiin.
Matkanteon pysäytti poliisikontrolli ja tällä kertaa meidät hyppyytettiin poliisikoppiin papereiden tarkastusta varten. Näitä tarkastuksia on matkan varrella ollut useita kymmeniä ja yleensä niistä on selvitty pelkällä kädenheilauksella tai passin tarkastuksella. Kontrollit ovat normaalisti kaupunkiin tai kylään tultaessa, tämä oli nyt keskellä ei mitään ja tällä kertaa käytiin läpi kaikki pyörän paperit, passinnumerot, tarkastettiin pyörän rungon numero, lisäksi naputtelivat kaikki tiedot atk:lle.
Poliisikopin nurkalla tapasimme singaporilaisen naismotoristin, joka oli tehnyt matkaa aamusta vain n. 50 km, kertoi ajautuneensa pyörällään muutaman kerran vastaantulevien kaistalle eikä enää uskaltanut jatkaa eteenpäin. Reissupelinä hänellä oli pieni Honda 150cc ja katseli kateellisena meidän möhköä. Hän oli ostanut pyörän Buenos Airesista ja yrittänyt päästä sillä Mendozan kohdalta Chileen, mutta täkäläisten lakien mukaan pyörä täytyy olla omistuksessa 6 kk ennenkuin sillä voi matkustaa muihin maihin, joten hän oli palannut itärannikolle. Nyt hänellä oli aikomus ajaa myös eteläkärkeen, mutta varoittelimme, että eivät ne tuulet etelää kohden laannu lainkaan, vaan päinvastoin ja lisäksi ennen Ushuaiaa täytyy ajaa muutama sata kilometria Chilen puolella. No, me jatkoimme matkaamme ja hän jäi odottelemaan parempia tuulia.
Eikä ne tuulet siitä laantuneet, päivä pysyi pilvisenä ja taivas tipautti myös muutaman sadepisaran – ensimmäiset ajonajalle osuneet. Ruta 3:n maisemissa ei ole juurikaan kehumista, laakeaa kuivanutta, matalaa puskaa, kuivaneita heinätupsuja silmänkantamattomiin, ei mitään vihreää, ei puita, silloin tällöin hiekkakukkuloita ja näiden katveessa välillä vähemmän tuulista. Aika ajoin tien varsilla ja tiellä alkoi näkyä rekkojen alle jääneitä kuolleita guanokoseja ja myös isoja laumoja pientareilla sekä muutamia nanduja. Tuli vähän vaihtelua, kun piti tarkkailla, mihin suuntaan eläimet lähtevät liikkeelle kohdatessa, enimmäkseen onneksi loikkivat kauas tien vieriltä.
Vajaan 600 km ajon jälkeen pysähdyimme Puerto San Julianiin, joka on pieni kaupunki aivan Atlantin rannalla, kaupunkiin tullessamme törmäsimme ensimmäiseksi saksalaismotoristipariskuntaan ja sovimme iltatreffeistä heidän kanssaan. Päädyimme pieneen hosteria Miramariin, n. 100 m rannalta.
Maanantaipäivän kiertelimme kaupungilla, kaupungin nähtävyydet löytyivät Atlantin rannalta: laiva muistomerkkinä löytöretkeilijöiden tulosta alueelle 1520-luvulla ja hävittäjälentokone 1980-luvulta.
Puerto San Julian toimi Argentiinan lennoston tukikohtana Falklandin (Malvinans) sodan aikana, ironista kuitenkin, että kaupungin asukkaista suurin osa on englantilaisia siirtolaisten jälkeläisiä.
      Iltapäivällä koko kaupungista hävisi sähköt, ravintolat onneksi toimivat kaasuliesillä, joten ruokapuolen saannin suhteen ei illalla ollut mitään ongelmia. Etelään mentäessä päivät ovat myös pidentyneet, täydellinen pimeys koittaa vasta klo 22 jälkeen, joten valaistuksen kanssakaan ei ollut ongelmaa. Palasimme hosteriaan illan pimetessä, oleskeluaulan ja huoneemme ikkunoista avautui upea näköala Atlantille, täysi kuu ja mereen heijastuva kuunsilta...
Aamulla jatkoimme seuraavaan kylään, Piedrabuenaan, noin vajaan 200 km:n ajomatkan. Kylä sijaitsee Rio Santa Cruzin varrella, kävelimme päivällä puistomaista jokivartta pitkin, hienot rannat olivat hevosten laidunmaana. Kauempaa joki näytti turkoosin vihreältä, mutta lähempää katsottuna joen vedessä oli jotain valkoista saastetta tai suolaa? No, uimakieltokylttejä oli rannalla eikä meillä muutenkaan ollut kiinnostusta joelle polskimaan.
  Vaihteeksi tämän kylän keskusta oli siisti ja hyvinhoidetun näköinen, jopa jalkakäytävät priimakunnossa. Näiden pikkukylien yleisilme on yleensä melko ränsistynyt, muutama uudisrakennus ja jokunen vanha siirtomaatyylinen kivilinna, yleensä pankki. Kun liiemilti puita ei kasva missään, niin rakennukset ovat tiilirakenteisia, usein keskeneräisiä, normaalisti ainoastaan julkisivu on rapattu ja maalattu, muista seinistä ei niin väliä. Seinien värimaailma on runsas, oranssia, turkoosia, vaalenpunaista, okraa, myrkynvihreää. Paljon on myös aaltopellistä rakennettuja tai tynnyripellein vuorattuja rakennuksia. Verhot heiluvat ikkunoissa, joten ilmeisesti näissäkin hökkeleissä asutaan. Talojen takapihat ovat monesti törkypesiä, joihin vuosikymmeniä on varastoitu kaikenlaista roinaa. Kiinteistönhaltija on myös vastuuussa jalkakäytäväosuudesta, joten välillä on viimeisen päälle hieno kivetys, seuraat metrit rämmitään mutaojassa ja roskakasoissa tai kompastellaan soraläjiin. Ja täälläkin sähköt katosivat useampaan kertaan.
      Torstai koitti jälleen tuulisena, bensapula oli edelleen ongelmana, kiertelimme muutaman huoltoaseman ennekuin saimme tankin täytettyä. Ajoimme vajaat 400 km Rio Gallegosiin, jossa vietämme joulua. Maisemat muuttuivat jälleen asteen verran karuimmiksi, puskatkin katosivat ja jäljellä enää kuivaneita heinätupsuja sekä siellä täällä muutamia suola-aavikoita, viimeiset 40 km tie seurasi Gallegos-joen vartta. Kaupunkiin tultaessa vastaan tuli kaksi moottoripyöräiljää, joista vaatetuksen perusteella, punainen toppatakki, toisen tunnistimme singaporelaiseksi, joten hänkin oli loppujen lopuksi suoriutunut matkastaan.
|
Bensapula, vesipula ja kivisiä puita
|
To 16.12.2010 -la 18.12.2010
Puerto Madrynista aamulähtöä tehdessä saimme Viedmassa tapaamiltamme kandalaiskavereilta viestin, että matkantekoon saattaisi tulla pieniä esteitä: Chubutin ja Santa Cruzin maakunnissa ei bensa-asemilta välttämättä saisi bensaa lakon vuoksi, kandalaisille tämä oli kuulema aiheuttanut toimivien bensa-asemien etsintää ja tuntien jonotusta asemilla. Selvittelimme asiaa tarkemmin hostelin isännä kanssa ja uutisista löytyi lisätietoa, YPF:n, paikallinen suuri öljy-yhtiö, toimihenkilöt olivat lakossa ja jakelu bensa-asemille oli lopetettu Chubutin ja Santa Cruzin maakunnissa. Ko. maakunnat ovat Argentiinan suurimpia öljyntuottaja-alueita. Uutisista ei tietenkään löytynyt mitään tietoa lakon mahdollisesta loppumisesta tai jatkumisesta.
Tämähän kuulosti lupaavalta, sillä seuraavat 2000 km matkamme kulkisi kyseisten maakuntien läpi Ruta 3:a pitkin. Päätimme kuitenkin lähteä liikkeelle, sillä hostel-elämä ei enää nuorison kanssa pidemmän päälle kiinnostanut, eikä varsinkaan yhteisvessan/suihkun jakaminen 10 muun kanssa.
  Päivämatkamme etelään, Comodoro Rivadaviaan oli 450 km, bensa-asemia oli vain muutama tällä välillä ja tankkasimme aina kun siihen oli mahdollisuus. Meillä ei ollut mitään ongelmia bensan saannin suhteen eikä myöskään mitään jonotuksia. Garayalden kohdalla huoltoaseman ikkunat olivat motoristitarroja täynnä - jotain muutakin katseltavaa kuin puskamaisemat! Silmään pisti mm. Nick Sandersin tarra tältä vuodelta. Kotona kun on tämän maailmankiertäjän kirjoja ja videoita. Pistimme PMU MC:n tarran joukon jatkoksi.
  Comodoro Rivadavian on maakunnan ”Oil Capital”, kaupunkiin saapuessamme lähitienoilla alkoi näkyä YPF:n öljynporaustorneja ja isoja öljysäiliöita. Kaupunki on kuin valtavaan soramonttuun ja sen rinteille rakennettu, mantereen puolella korkeita hiekkakukkuloita öljynporaustorneineen ja vastapuolella valtameri. Kukkuloiden rinteillä useita jyrkkiä katuja, joille ei edes pyörää pystynyt parkkeeraamaan. Aloitimme jälleen majapaikan etsinnän ja törmäsimme seuraavaan: pyörä olisi jätettävä yöksi kadulle, ei omaa parkkipaikkaa. Ja seuraava suurempi ongelma: emme voi majoittaa ketään, kun tähän ja tähän kaupunginosaan ei tule tänään vettä!
Päädyimme lopulta kaupungin ulkopuolelle pieneen hotelliin, jossa parkkipaikka sisäpihalla ja vesi juoksi – mutta vain illalla. Aamulla täälläkin hanat olivat tyhjät. Matkaan siis nopeasti ja siivoojien ongelmaksi jäi vetämätön vessa...
Vaikka aamu oli aurinkoinen, oli koleaa, mittari näytti vain +9 astetta. Kovassa sivutuulessa ajaessa tuli äkkiä kylmä, pysähdyimmekin muutaman kymmenen kilometrin jälkeen ja lisäsimme vaatetta. Suunta meillä oli nyt kohti länttä, Sarmientoon katsomaan ”kivettynyttä metsää”, rannikolta kaupunkiin oli matkaa 160 km. Tie Sarmientoon vie monen kauniin laakson ja kukkulan läpi, mutta harmittavasti maisema oli öljypumppujen ja öljysäiliöiden rikkoma, mutta öljy täytynee kaivaa sieltä mistä sitä löytyy.. .Tullessamme lähemmäksi kaupunkia laskeuduimme vehreään laaksoon ja tien vieren lammikoissa näkyi flamingoja.
  Sarmientossa ajoimme ensin turisti-infoon ja saimme ehdotuksia yöpaikoiksi ja pian ”koti” muutamaksi päiväksi oli taas tiedossa.
Jätimme liiat tavarat hotelliin ja lähdimme 30 km:n päässä sijaitsevalle luonnonsuojelualueelle Bosuque Petrificado Sarmientoon, karulle alueelle, joka 65 miljonaa vuotta sitten oli ollut sademetsää.Vuorten rinteillä ja maassa näkyi kivisiä ”puupökkelöitä”. Pölkyt eivät ole kivettynyttä puuta, vaan mineraaleja. Kivettymä on syntynyt siten, että puun kuoleman jälkeen hienorakeiset maakerrokset ovat peittäneet sen nopeasti esim. jokien pohjassa. Vesi on kuljettanut puun orgaanisen aineksen pois ja puu on korvautunut mineraaliaineksella. Ainoastaan puun ulkoinen rakenne ja muoto on siis säilynyt. Koska ilmiö on erittäin hidas, alkuperäisen puun vuosirenkaat ja joskus jopa madonreiät toistuvat.
        Kävelykierros kovatuulisessa pölkkylaaksossa kesti noin 1,5 h, sen jälkeen kävimme vielä pienessä museossa ihailemassa fossiileja. Törmäsimme laaksossa myös Viedmassa tutustumiimme saksalaismotoristeihin, jotka olivat aamulla lähteneet pienestä kylästä Rivadavian alapuolelta, Rada Tillysta oli vedentulo oli myös loppunut.
Palailimme takaisin kaupunkiin samaa reittiä, jälleen 30 km hiekkatierytyytystä, jossa vain kapea ajoura, muu osa tiestä pehmeää pientä kivimassaa ja kovassa sivutuulessa urassa pysyminen oli tosi työlästä.
Launtaina kävelimme kaupungilla, vaihteeksi yritimme paikalliseen museoon, mutta suljettuhan se oli... Pienen kylän nähtävyydet olivatkin siinä, joten su-aamu palaamme takaisin rannikolle.
|
Peninsula Valdes
|
Ma 13.12.10 – ke 15.12.10
Las Grutasista lähdimme jälleen etelää kohti. Vajaan 300 km:n ajomatkan jälkeen saavuimme Puerto Madryniin ja majoituimme korttelin päähän rannasta Hi Patagonia Hosteliin, joka oli täynnä eurooppalaista backpackers-porukkaa. Iltapäivän maleksimme rannalla ja palasimme grilli-illalliselle hosteliin. Illallisen aikana vaihdomme matkakokemuksia reppu/bussimatkaajien kanssa. Majapaikan isäntä kertoi, että kaupungin rannalla oli pari kuukautta sitten ollut 170 valasta ja niitä on vieläkin useita lähivesistöillä, joten varasimme risteilyn seuraavaksi päiväksi Golfo Nuevon -lahdelle.
  Tiistaiaamulla lähdimme ajelemaan jo aamutuimaan kohti Peninsula Valdesin niemimaata. Niemimaa on luonnosuojelualuetta ja listattu v. 1999 Unescon maailmanperintökohteeksi: vajaat 4000 km2 täysin puutonta tasamaata käsittäen muutamia suolajärviä ja lammastiloja sekä rannikko täynnä merinisäkkäitä ja satoja lintulajeja.
Niemellä on runsaasti guanakoseja (kamelin sukuinen, mutta muistuttaa laamaa) - liikuvat yksittäin tai laumoissa - jäniksiä, nanduja, vyötiäisiä, merileijonia, merinorsuja, pingviinejä ja valaita, lintuja... Luonnosuojelualueen portilla maksoimme 70 peson/hlö sisäänpääsymaksun ja info-turistikeskuksessa annettin tarkemmat ohjeet, miten niemimaalla sai liikkua. Poikkesimme aluksi Puerto Piramideen tankkaamaan (ainut huoltoasema koko alueella), kylän satama oli jo täyttymässä turistibusseista ja turisteista, jotka suuntasivat merelle valaita katsomaan. Meillä oli buukkaus meriretkelle vasta iltapäiväksi, jolloin olisi odotettavissa vähemman väkeä. Joten ajokierrokselle niemimaalle, ajoimme ensin Punta Norteen n. 100 km, jossa merileijonat ja merinorsut makailivat röhkien rannalla, sen jälkeen Caleta Valdesin hienoa rantamaisemaa pitkin Punta Cantoriin, josta löytyi lisää merileijonia, merinorsuja ja pingviinejä, iltapäivällä palasimme yhden suola-aavikon ohitse takaisin Puerto Piramideen. Pölyisen puskamatkan aikana näimme merinisäkkäiden lisäksi sadottain guanokoseja, joitakin jäniksiä, nanduja ja yhden vyötiäisen. Ja tämähän oli jo paljon, koska sisämaassa olimme nähneet ainoastaan lehmiä, hevosia, lampaita ja vuohia!
        Puerto Piramide on turistirysä, sen huomasimme, kun tilasimme päivän menun rantaravintolassa: kahdesta katkarapuwokista ja kahdesta pienestä vesipullosta pulitimme 162 pesoa, joka lienee tähän mennessä reissun kallein ruokailu!
Päivän kruunasi valasretki, sadeviitat ja pelastusliivit niskaan ja suuntasimme isolla kumialuksella merelle. N. 20 minuutin etsinnän jäljeen näkyi ensimmäinen pyrstönheilautus, alueella on vieläkin runsaasti hetulavalaita, tosin ainoastaan emoja ja poikasia. Lämpimien vesien ja hyvän ravinnon vuoksi mamit ja poikaset jäävät tänne pidemmäksi aikaa, poikaset kasvattamaan rasvakerrosta ja opettelemaan elämisen taitoja, urokset olivat siirtyneet jo kauas muille vesille. Emo ja poikanen uivat rintarinnan ja mitä iso teki edellä sitä pieni perässä - elopainoa heillä yhteensä n.60 tonnia. Parin tunnin risteilyn aikana näimme useita valaita, joten 180 pesoa/hlö ei ollut paljon tästä reissusta!
    Illan suussa palasimme takaisin Puerto Madryniin. Päivän 250 km:n hiekkatieajelut ja aikaisemmatkin tärinät vaativat kuitenkin veronsa: gps:n linssi oli säröillä usesta kohti, ohjelmat eivät enää toimineet ja laite ilmeisesti siis rikki. Varalla olevaan nokialaiseen ladatut karttapohjat eivät aukene (toimi kuitenkin lähtiessä)!! Ke-aamu alkoi gps:n purkamisella, Heikki ensin rautakauppaan hankkimaan riittävän pientä ruuvimeisseliä, laite auki, näyttöpalikka nähtävästi hajonnut, lähimmät varaosat BA:ssa... Uudestaan kauppareisulle ja hankittiin uusi autokäyttöön tarkoitettu laite (n. 110€),kaupan kylkiäisenä tuli six-pack olutta...
Koska laite ei juurikaan siedä pölyä ja vettä, käärittiin se jeesusiteippiin ja pehmusteeksi hankittiin kattilanpesusieniä.
Joten eiköhän tässä päästä taas eteenpäin!
|
HU meeting, Viedma
|
Pe 10.12. - su 12.12.2010 Perjantaina suuntasimme kohti rannikkoa El Condoriin, jonne Viedmasta oli matkaa vain 30 km. Olimme kylässä jo aamupäivällä ja pienen ajelun jälkeen kylän rannalta löytyi leirintäalue, jossa pidettiin HU matkamotoristien kokoontumistreffit. Leirintäalueelle oli jo saapunut yksi italialainen motoristi, muuten paikka oli vielä täysin tyhjä. Kokoontuminen järjestettiin Horizons Unlimited maailmanmatkaajien www.horizonsunlimited.com nimissä. Sivustollla on satoja matkablogeja, ohjeita pyörän varustamiseen, tietoja eri maista, vinkkejä matkareiteiksi jne. Sivuston nimissä järjestetään pieniä kokoontumisia pitkänmatkan moottoripyöräilystä kiinnostuneille eri puolilla maailmaa.
  Leirintämatkailu täkälaisten keskuudessa on melko suosittua, jokaiselle telttakunnalle on oma pläntti varustettuna isolla muuratulla grillillä. Alueelta löytyy suihkut ja vessat, lisäksi muutama vesipiste. Me emme leirintävarustusta (paitsi makuupussit) raahanneet Suomesta mukanamme, joten olimme aikaisemmin ostaneet pienen teltan ja makuualustat Monte Hermososta. Teltanpysytys sujui nopeasti, telttaan juuri ja juuri mahtui kaksi henkeä. Saumojen ompeleista paistoi päivä läpi, joten levitettiin lisäksi avaruuslakana sateensuojaksi. Grillillekin keksittiin käyttöä, sen alaosasta saatiin säilytyspaikka tavaroille.
Iltapäivän ja illan aikana paikalle alkoi saapua muutakin väkeä, viedmalaiset Oscar ja Nancy treffien järjestäjinä, saksalaispariskunta kumpikin omalla pyörillään, kolme kandalaista, pari saksalaista lisää, yksi uusiseelantilainen, yksi itävaltalainen, yksi amerikkalainen ja lisäksi paikallisia motoristeja. Tarinaa ja juttua riitti illan ja yön mittaan, reissukertomuksia ja vinkkejä laidasta laitaan. Osa reissaajista oli juuri matkansa alottaneita, mutta mm.saksalainen Fred oli lähtenyt maailmanympäriturneelleen jo v. 2005... Monen suunnitelmissa oli jatkaa Ushuaihin, Fin Del Mundoon, jouluksi/uudeksi vuodeksi, joten todennäköisesti tapaamme muutamaa heistä vielä jatkossakin.
  Ja kuten arvata saattoi, viikonlopuksi kehittyi lähes perinteinen kokoontumisajon sää... Tähän asti olemme paistatelleet päivää + 25 – +35 asteen helteissä, lauantaipäivän lämpötila oli enää + 12 astetta, pilvistä ja niin tuulista, että teltta oli lentää naapuritontille. Kassit piti laitaa painoksi teltan sisälle, hienolle rannalle ei hiekkäpöllytyksen vuoksi ollut mitään asiaa. Lisäksi aika ajoin ryöpsähti pieniä sadekuuroja.   Launtaipäivä sujui muutamalla pyöräremontissa, joillakin peltiboxien oikomispuuhissa (kaatumisvauroita) ja me loput ihmeteltiin ympärillä. Saimme viimeinkin viestin, että renkaat olivat tulleet BA:sta, joten Heikki ajoi takaisin Viedmaan Luisin korjaamolle vaihdatuttamaan renkaat. Illan grillipartyt peruttiin huonon sään vuoksi ja siirryimme kaikki rantakahvilan suojiin iltapalalle ja olustelemaan.
      Sunnuntai oli jo sään puolesta parempi ja lähdimme kimppa-ajelulle 30 km:n päähän Punta Bermajan luonnonsuojelualueelle katsomaan papukaijoja merileijonia. El Condorin ja Bunta Bermajan rannikoilla elää satojentuhansien papukaijojen yhdyskunta ja merilejoniakin rannoilla arvoidaan olevan lähes 7500. Papukaijat ovat tehneet pesiään huokoiseen rantakallioon ja reiät murentavat vähitelleen kallioita pala palalta, tämän vuoksi Argentiinan maa-ala kuulema kutistuu metritolkulla vuosittain. Papukajojen lentonäytökset olivat upeita, mutta miksi niin kauniilla linnulla voi ollakin niin kamala ääni (muistuttaa varista), satojen papukajojen yhteinen aamukonsertti toimi kyllä hyvänä herätyskellona, mutta alkoi jo klo 5....
  Merileijonia ja merinorsuja ihailtiin kallion laelta, makasivat kylki kyljessä rannalla ja niitä oli paljon!
        Ajelun päätteeksi kävimme vielä yhteisellä lounaalla ja valokuvapotretin jälkeen me kurvasimme kohti etelää, osa porukasta palasi vielä takaisin leirintäalueelle. Vajaan 200 km ajon jälkeen löysimme majapaikan Las Grutasin kylästä rannikolta - lämpötilakin iltapäivällä nousi jälleen yli 30 asteeseen. |
Kalajuttuja
|
Ma 6.12. - to 9.12.2010
Sierra la Ventanan lähdöstä tuli mukava,sillä majapaikan emäntä antoi lähtiessä matkamuistoksi mate-kupin. Mate on yrttiteetä, jota juodaan pillin (bombilla) avulla: kuppi laitetaan täyteen teen lehtiä ja päälle kaadetaan kuumaa vettä, haudutettu tee imetään siivilämäisen pillin läpi ja vettä lisätään aina tarpeen mukaan. Ja sitten lisätään jälleen lehtiä entisten päälle ja lisää vettä jne... Tee on kitkeränmakuista, mutta makuja lienee useita, itse on maisteltu muutamaa sorttia. Lähes kaikki paikalliset liikkuvat täällä mate-kuppi ja termospullo kädessä, mm. huoltoasemilla on automaatteja, josta voi ostaa termokseen kuumaa vettä. Erikoista kuitenkin, että missään kuppiloissa tai ravintoloissa ei mateta voi ostaa - itsekin oli tämä bombilla-pilli tee ostettava kaupasta, onneksi tuli nuo muovikuksat mukaan ja hyvin ne mate-kupin virkaa ajoivat!
Kukkulamaisemat jäivät taakse ja ajoimme n. 400 km kohti etelää, Atlantin rannikkoa pitkin seurailevaa Ruta 3:a. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpötila nousi nopeasti +34 asteeseen. Tielle merta ei näkynyt, mutta maisemat olivat laakeaa peltoa ja puskaa. Päätieltä poikkesimme kohti merta ja suunta kohti Bahia San Blasia, joka on pieni kalastajien suosima kylä, Isla de Jabalin saaressa Atlantin rannikolla. Viimeiset 60 km oli pölyistä hiekkatietä ja paikoitellen soritettu pienillä pyöreillä kivillä kilometritolkulla. Pyörä muljusi pehmeässä tiessä ja toiselle meistä oli tulla uskonpuute, että kaatumatta tästä ei selvitä... Perille kuitenkin päästin ja rannalla olevan kylän pääraitilta löytyi lopulta peräti 500 m:n asfaltoitu pätkä. Ja ensimmäinen ajatus San Blasin rantaviivan tultua näkyviin oli, että täältä joudutaan myös poistumaan takaisin samaa reittiä!
Majoitumme rantahotelliin ja paikan omistaja houkutteli meidät illalliselle, itsenäisyyspäivän kunniaksi tartuimme tilaisuuteen: tarjolla ostereita, tummassa oluessa haudutettua lammasta ja jäätelöä – ja oli viimeisen päälle hyvää!
Bahia San Blasissa järjestetään kalastusmatkoja merelle ja rantaviiva on myös täynnä tyrskyonkijoita. Seurasimme mielenkiinnolla kalastusveneiden paluuta rantaan. Jokainen kalastaja saa noin 30 – 40 kg kalaa viiden tunnin uisteluretken aikana. Kalat laitetaan merellä henkilökohtaiseen numeroituun astiaan ja rannalla sitten nostellaan suurimmat kalat pöntöstä valokuvausta varten. Majapaikkamme isäntä oli huolissaan kalakannan kestävyydestä, kymmeniä venekuntia on päivittäin merellä ja kaloja pyydetään vain saalistamisen himosta. Rannalla kävelessämme näkyikin kalanraatoja, joista oli vain otettu vain paras filee. Todennäköisesti osa kaloista myös päätyy myyntiin. Kalakanta on runsas ja myös haiden pyydystäminen on kalastajien toiveiden täyttymys. Rannalla ei tosiakaan uimareita näkynyt!
Tiistaipäivänä seurasimme jälleen kalastajien touhuja ja kävimme lenkillä parin kilometrin päässä olevilla dyyneillä. Iltapäivällä pilvisyys lisääntyi ja taivas muuttui nopeasti sysimustaksi. Puolen tunnin sisällä kymmeniä veneitä palasi takaisin rannalle ja pieni myrskyn alku iski mantereen suunnalta. Sateen päätyttyä sateenkaaren pää oli kylän päätiellä.
Ke-aamuna matka jatkui kohti Viedmaa. Yöllisen sateen jäljiltä hiekkatien pinta oli kovettunut ja oli helpommin ajettavissa, pääsimme takaisin pintatielle kommelluksitta. Rio Negro -joki kulkee Viedman ja Carmen de Patagones kaupunkien välissä. Viedma on kaupungeista suurempi ja tylsemmän näköinen. Patagonesin puolella on vanha viehättävä keskusta kukkulan laella. Kummankin kaupungin puistomaiset joenrannat ovat hienoa virkistyaluetta, kävelyteitä, uimarantaa, ravintoloita, jäätelökioskeja jne. Joen yli pääsee kulkemaan myös”förillä”.
Argentiinan koululaisten kesälomat olivat juuri alkaneet ja nuoriso viihtyi rantapuistoissa. Nuoret pojat keksivät heittää kulkukoiria jokeen. Homma näytti hurjalta, mutta ilmeisesti koirat tykkäsivät kylvyistä, koska ne palasivat uinnin jälkeen poikien luo. Keski-ikäinen mies tuli rannalla kysymään meiltä jotakin ja kun kerroimme, ettemme ymmärrä toi hän 12-vuotiaan Dennisse-tyttärensä tulkiksi. Tyttö oli opiskellut 4 vuotta englantia, oli rohkea puhumaan ja selvisi hyvin käännöksistä.
Muutaman viikon ajan olemme olleet yhteydessä Luis Entraigasiin, Viedmassa. Luisilla on yhdenmiehen moottoripyöräkorjaamo ja hänen kauttaan tilattiin pyörään uudet renkaat. Heikki kävi torstaina Luisia tapaamassa, mutta, renkaat eivät vielä olleet tulleet BA:sta – manana, manana... Bemarin öljyt tuli kuitenkin vaihdettua.
Perjantaina siirrymme 35 km:n päässä olevan El Condorin -kylään, Atlantin rannalle, matkamotoristien kokoontumiseen. Saa nähdä, tulevatko renkaat kuten luvattu vai meneekö sitten edestakaisin ajamiseksi.
|
Laiskotellen
|
Su 28.11. - su 5.12.2010
Monte Hermoson kylä eli hiljaiseloa ennen kesäsesongin alkua. Kymmeniä apartment-hotelleja ja ravintoloita oli vielä suljettuna. Kaupungilla näkyi paljon rakennusmiehiä rakentamassa uutta ja remontoimassa nykyisiä tiloja saapuville asiakkaille. Teimme pitkiä kävelyretkiä rannalla, tiirailimme kauppoja ja yritimme löytää joka päivä uuden ruokailupaikan. Välillä rannalla tuuli niin kovasti, ettei sinne ollut menemistä, kun saatiin silmät ja suut täyteen, hiekkaa. Auringonpaahde kuitenkin on tehnyt tehtävänsä ja rusketus alkaa olla jo hyvällä tasolla! Bemarin pesukin järjestyi, huotoasemalta saadun vinkin perusteella löysimme autohuollon, jossa hötkötintä hinkattiin lähes tunti 36 pesolla. Ravan ja hyönteisraatojen alta paljastui kuin uusi moottoripyörä.
      Monte Hermosossa oli jostain syystä paljon entisöintiä vailla olevia autonraatoja, kaikki kuitenkin liikenteessä ja ilmastointi niissä yhtä hyvällä tasolla kuin moottoripyörässä – kuvat kertoo enemmän:
    Perjantaina ajoimme rannikolta Bahia Blancan pohjoispuolella olevaan Sierra de la Ventana -vuoristoon. Andien jälkeen vuoristo-sana tuntui kylläkin noin 1000 m:n kukkuloille liian juhlavalta. Mutta kukkulamaisemat olivat kuitenkin jälleen mielenkiintoisemmat Patagonian pampan jälkeen. Piipahdimme ensin viehättävässä Villa Ventana -kylässä, mutta palasimme isompaan Sierra de la Ventana -kylään, johon jäimme kolmeksi yöksi. Kylät ovat retkeilijöiden suosiossa ja mm. Sierra de la Ventanasta löytyy maan hienoin golf-kenttä.
    Kylää kierrellessä löytyi matkailutoimisto ja yllätykseksemme matkailutoimiston opas puhui kelvollista englantia. Saimme vinkkejä, missä kannattaa käydä ja ohjeita noudattaen kiertelimmekin kaupungin ympäristössä Rio Sauce Grande -joen vartta pitkin. Yksi kohteista oli Cerro del Amor ” Rakkauden kukkula”, josta avautui hienot näköalat allaolevaan kylään. Kukkula ei ollut kummoinen, mutta 30-asteen helteessä riittävän hikinen nousu... Ja golf-kenttä maisemalliseti todella upea – ja kun emme pelaa, eipä siitä sitten muuta kommentoitavaa! |
Andeilta Atlantille
|
Ke 24.11. - la 27.11.2010
Zapalan kämpässä odoteltiin pilvinen keskiviikkopäivä pyykkejä kuivaksi ja pienen kaupunkikierroksen jälkeen olimme jouten. Lähdettäessä isäntä halusi vielä kysellä matkastamme ja näytti kuvia Zapalan talvesta. Lunta saattaa olla 20-30 senttiä ja lämpötilat pakkasella.
Torstaina siirryttiin parisataa kilometriä itään, ohi 300 000 asukkaan Neuquen, General Rocaan. Pikkukaupungin läpi virtaa Rio Negrosta vetensä saava kanaali. Kolme pikkusälliä ui kovavirtaisessa kanaalissa ja seurasimme huolestuneenä pääsevätkö pojat pois kanaalista tarraamalla betonisaumoihin kasvaneisiin ruohotupsuihin. Illalla söimme paikalliseen päivällisaikaan yöpaikan ravintolassa. Ruokatarjoilu alkoi puoli kymmeneltä ja tilasimme päivän erikoisen, jotta saisimme sen mahdollisimman nopeasti. Aikaa ruokailuun kului kuitenkin 1,5 tuntia ja tuntui älyttömältä mennä nukkumaan maha piukassa lasagnea.
Jo ennen Neuguenia ja General Rocasta 100 km itään oli isoja hedelmäpuutarhoja, omenaa, päärynää, kirsikkaa. Lisäksi tien varrella näkyi hedelmäsäilyketehtaita ja useita siideritehtaita. Syystä tätä tietä kutsutaankin Ruta de Frutaksi. Erään tilan nimi oli Adam y Eva, joten hedelmätarha lienee sitten heillä kuin Edenin puutarha... Pysähdyimme Villa Reginassa ihmettelemään kaupungin laidalla olevan jyrkänteen päällä olevaa Indio Comahue patsasta. Patsaan nimen kerrotaan tarkoittavan, jollakin paikallisella intiaanikielellä hyvinvointia.
    Villa Reginan jälkeen maisema muuttui tylsäksi autioksi kukkulaiseksi pampaksi.
Majoittauduimme jo alkuiltapäivästä Choele Choel -nimiseen pikkukaupunkiin. Lähdimme kävelylle kaupungille ja iltapäiväsiestan hiljentämän kaupungin laidalta löytyi pienen kävelymatkan päästä, Negro-joen varrelta, mukava rantapaikka, jossa oli porukkaa viettämässä perjantai- iltapäivää. Lauantai alkoi kovassa sivutuulessa ja puuduttavalla pätkällä tasaista matalaa pusikkopampaa. Tie oli viivasuora puolentoistatunnin ajon ajan (n. 150 km) eikä maisema muuttunut lainkaan. Rio Coloradon kylän rekkamiesten kuppiloiden jälkeen pampa muuttui vilja- ja heinäpelloiksi. Kymmeniätuhansia hehtaareja laitumia ja siellä täällä horisontissa jokunen lehmälauma.
  Sivutuuli otti voimille ja niskat olivat kipeät kun pääsimme 450 km ajon jälkeen Altantin rannalle Monte Hermoson turistikaupunkiin. Yritmme etsiä majoitusta keskustan ulkopuolella olevasta lomakylästä, mutta tie sinne oli kovan tuulen vuoksi pienten ja isompien hiekkadyynien peitossa eikä ajamisesta pehemeässä hiekassa tullut mitään. Oli käännyttävä takaisin kaupunkiin ja kun turistisesonki ei ole vielä alkanut, pääsimme majoittumaan keskustaan parin korttelin päähän rannasta.
Hiekkarantaa täällä riittää yli 30 km. Rannalla voi ja saa ajaa nelivetoisilla autoilla ja mönkijöitä sekä omatekoisia ranta-autojakin näkee. Muutaman kilometrin päässä kaupungista on Recalada-majakka, joka tehtiin puolivalmiiksi Ranskassa saman rakennusfirman toimesta kuin Eiffel-torni. Majakka muistuttaa Eiffel-tornia ja 72 m korkeana on Etelä-Amerikan korkein teräsrakenteinen majakka. Yritimme samalla käydä Navy-museossa, mutta jälleen kerran - ovet lukossa. (Tällä reissulla on yritetty aikaisemminkin muutamaan museoon ja taidegalleriaan eikä yhteenkään vielä olla onnistuttu pääsemaan sisään – ehkä niitä ei ole tarkoitettu meille...). Vuorovesi tuo rannoille runsaasti simpukankuoria ja lisäksi sadottain tennispallon kokoisia kuplamunia, joista ei keksitty, mitä ne olivat. Merituuli viilentää ilmaa ja vaikka lämpötila on 25 – 28 astetta ihmisillä on pusakat päällä.
        Koska meillä ei ole kiire, päätimme jäädä ”lomailemaan ” Monte Hermosoon ensi perjantaihin asti.
|
1-10 of 21