Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen 20.9 - 28.9.2013 Mosambik Swazin rajanylitys oli nopea, Mosambikin raja samoin. Vaihdoimme randit meticaleihin ja ostimme liikennevakuutuksen rajakioskista. Vakuutusmyyjä oli puhelias ja avulias, toimiston rekvisiittaa oli myös jokunen kana. Meidän mennessä sisään, kana kirmaisi ulos ja tuore muna löytyi kaverin työtuolilta, pöytälaatikkon niitä oli kertynyt jo enemmänkin.   Aamupäivästä olimme jo matkalla Maputoon (pääkaupunki), alkupätkä sujui vielä jouhevasti savihökkeleiden reunustamaa tietä pitkin. Vähitellen liikenne lisääntyi ja kylien keskustat olivat tukkoisia torikaupustelijoista, vihannesmyyjistä yms. vastaavista, liikenne oli melko holtitonta. Poliisikontrolleja ja pysäytyksiä oli vähän väliä. Lämpötila alkoi nousta lähelle +40C ja pääsimme matelemalla eteenpäin. Suuntana meillä oli nyt Maputon lentokenttä, jossa olimme sopineet tapaamisen Juulin ja Santun kanssa. He olivat lomailleet jo muutaman päivän kaupungissa ja aikomus oli jatkaa matkaa joitakin päiviä yhdessä. Rajalta Maputoon oli ajomatkaa n. 60 km ja vei noin pari tuntia päästä lentokentälle. Oli läkähdyttävän kuuma, joten pienen tuumailun jälkeen päätimme, että meidän osalta Maputon kiertely sai jäädä sikseen. Nuoriso vuokrasi auton kentältä ja päätimme suunnata pohjoiseen. Heikki sukkuloi edellä esikaupunkien ruuhkissa, me muut perässä ilmastoidun auton eduista nauttien.   Liikenne oli hektistä ja Santulla vei vähän aikaa totutellessa vasemman puoleiseen liikenteeseen. Marracueneasta, n. 35 km Maputosta, aloimme metsästämään majapaikkaa, tiedossamme oli yksi kohde päätien varrelta. Matkalla kyseiseen rantakohteeseen tuli uskonpuute, tie huononi ja huononi, 4x4 eteni hulppean jouhevasti pehmeillä hiekkateillä, kaksipyöräinen kynti syvällä urissa... Ja lopulta Heikki oli nurin, vilkun lasi irti, peili halki ja henkisiä kolhuja... Kännyimme takaisin päätielle.   Jatkoimme matkan varrella olevia majapaikkojen tsekkausta, missään ei ollut tilaa, etelä-afrikkalaiset lomanviettäjät olivat lähteneen koululaisten vapaapäivän vuoksi hyvissä ajoin liikenteeseen. Eipä auttanut muuta, kun jatkaa eteenpäin, ensimmäiset vapaat huoneet löytyivät Manhican kaupungin keskustahotellista ja illan hämärtyessä päätös oli nopea. Huoneiden (ala-arvoinen) taso oli meille niin tuttua aikaisempien reissujen ansioista, Juulilla ja Santulla oli hieman enemmän nieleskeltävää... Mutta vessa toimi, suihkusta tuli kylmää vettä ja hyttysverkko piti pahimmat inisijät loitolla. La-aamu koitti tuulisena ja pilvisenä. Intian valtamereltä puhalteleva tuuli pyöritti hiekkaa ja roskia. Matkasimme reilut sata kilometriä kohti pohjoista Bilenen rantalomakylään. Tuulenpuuska vei mennessään moottoripyörän rekisteriotteen (kopio) ja liikennevakuutuksen.... Jostain pitäisi saada ostettua uusi vakuutus, kun kontrolleja on vähän väliä, Bilenessä se ei onnistunut.   Myrsky ja tuuli yltyivät, rannalle ei ollut mitään asiaa, iltapäivä oli harmaan pimeä. Majapaikkamme oli suhteellisen hyvätasoinen ja viihtyisä, kunnes... Ensin oli muutama sähkökatko, lopulta sähköt katosivat tuntikausiksi - onneksi keittiön laatikoista löytyi kynttilöitä ja talkkari toi meille tulitikkuja. Samoin loppui myös vedentulo, kun painevesipumpusta hävisi sähkö. Talkkarin tuomiset olivat nyt pari saavillista vettä vessan huuhteluvesiksi. Rantaravintolassa pyöri generaattori, joten sinne siis illaksi istumaan ja nauttimaan meren antimia sekä muutama Dois M (2M). Sunnuntaina sade jatkui, huoltojoukkomme ansiosta molempien ei tarvinnut kastua pyörän päällä. Ajoimme Xai-Xaihin ja jälleen rannalle, Reef Resort -lomakylään. Heikki sai portilla hyvän vastaanoton, kun häntä luultiin Charley Boormaniksi (Long Way Round/Long Way Down -seikkailumoottoripyöräilijä), väärinkäsitys oli kylläkin oikaistava... Isännät odottivat Charleyta ryhmänsä kanssa saapuvaksi samaan paikkaan. Aamulla Heikki tapasi väsyneen oloisen Charleyn ja muuta porukkaa, he olivat eteläisen Afrikan maiden kiertueella R1200GS -bemareilla.  Päätimme edelleen paeta sateita ja nyt riittävän pitkälle! Xai-Xaista löytyi vakuutustoimisto, josta hankimme uuden pyörävakuutuksen, varmuuden vuoksi, sakot täällä voi saada ihan pienemmistäkin rikkeistä. Vajaan 300 km:n jälkeen olimme Inhambanessa, Tofon rantamaisemissa. Sää selkeni, jäimme Casa Barry -lomakylään auringonottoon ja maistelemaan rapuja.     Pari päivää kului nopeasti. Vain löhöilyä, untia ja kävelyretkiä rannalla ja matkamuistomyyjien hätistelyä. Kalastajat olivat napanneet saaliikseen kohtalaisen kokoisen hain, jonka paloittelu hiekalla oli jonkilainen ohjelmanumero muun joutilaisuuden keskellä.   Keskiviikko oli paikallisten yleinen vapaapäivä, Revolution Day, ja ranta oli jo alkuiltapäivästä täynnä väkeä, oli lentopallo-ottelua ja muuta nuorison säpinää.   Torstaiaamuna Juuli ja Santtu lähtivät takaisin Maputon suuntaan ja me jatkoimme reilut 300 km kohti Vilankuloa, jossa yövyimme.     Vilankulon rannoilta aukesi heinot näkymät Bazaruton saaristoon (5 pääsaarta), kristallinsinisen meren keskellä upeat hiekkasaaret, mutta pyörällä ei sinne asiaa... Matkareittiä ei ole ollut vaikea suunnitella, on vain yksi päällystetty tie EN1, joka kulkee koko maan halki etelä-pohjoissuunnassa, rannikkokaupunkeihin johtavat liittymätiet ovat myös päällystettyjä. Tien kunto vaihtelee, on juuri asfaltoitua, leveää ja erinomaista pätkää, välillä tie kapenee, tien reunat ovat murentuneet, on valtavia reikiä. Bussit ja chapat (pikkubussit) ajavat keskellä tietä, heitä ei nopeusrajotukset näköjään koske... Eivätkä nämä kuskit tee pienintäkään väistöliikettä vastaantulevien kohdalla. Sillat ovat aseistettujen sotilaiden vartioimia. Kylien kohdilla nopeusrajoitus on ensin 80km/h ja putoaa sitten 60km/h, ja näitä olkikattomajakyliä on tiuhaan, joten keskinopeus ei päätä huimaa. Vilankulosta seuraavaan järkevän kokoiseen kaupunkiin, Chimoioon, oli vajaan 500 km:n ajomatka, olimme jo aikaisin aamusta liikenteessä, lähtiessä lämpötila oli +26C ja iltapäivällä perille saapuessa +44C. Onneksi tuuli puhalsi välillä kohtalaisesti. Matka oli pitkästyttävän tylsä, tasaista, punaista hiekkaa, kuivuutta, pusikkoa, palanutta nurmikkoa, pari vihreämpää aluetta palmupuineen, lukuisia pieniä kyliä olkimajoineen.   Asukkaiden vedenhakumatkat jalan ja polkupyörällä kestävät päivittäin tuntikausia. Rio Save -joella oli siltatulli, moottoripyörästä ei peritty maksua, jonkin matkaa joen jälkeen kymmenet rekat olivat tukkineet tien molemmat kaistat, tukkeuman ohitse pääsimme hissutellen tienpenkkoja pitkin. Inchopen seuduilla maisema vihertyi hieman ja muuttui kukkuloiksi, käännyimme EN1:ltä sisämaahaan EN6:lle Zimbaween johtavalle tielle. Edessä häämötti jo Chimanimani-vuoristo.   Vietimme pari yötä Chimoissa Pink Papaya -hostelissa, jonka saksalaiset omistajat Anja ja Fredo olivat loistavia isäntiä. Kaupungilla metsästimme toimivaa nettiyhteyttä ja kiertelimme paikallisten kojumarkkinoilla - kaikenlaisen tavaran, ruuan, roinan ja krääsän myyjiä on tuhansia, kai joku niillä elantonsa juuri ja juuri tienaa.   23 miljoonan asukkaan Mosambik kuuluu maailman köyhimpien maiden joukkoon, n. 500 vuotta Portugalin siirtomaana ollut maa itsenäistyi 1975 ja portugalilaisten poistuttua alkoi alamäki, valtataistelut ja brutaali sisällissota, jota kesti parikymmentä vuotta. 90-luvun alussa solmitun rauhan jälkeen maa on vähitellen alkanut kehittyä, mutta ränsistynyt ilmapiiri on vieläkin nähtävissä. Maassa viljellään ainakin cashew-pähkinää, jota kaupustelijat ovat tyrkyttäneet meille joka mahdollisessa mutkassa. Ja yllättävää, että englannilla täällä on pärjätty ihan hyvin, vaikka portugali on virallinen kieli (ja lukuisat afrikan kielet). Joka ainoa käsi ojossa seisova mukulakin osaa vähintään kaksi lausetta englanniksi: How do you do? Give me money! |
 |
|
|
|