3.2 -7.2.2013

Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen

Lesotho

Lesotho vaikutti ensisilmäykseltä melkoiselta takapajulalta, kuoppaiselta soratieltä pääsimme pian kapealle asfalttitielle ja kävimme pyörähtämässä Quethingissa (tai Moyeni). Resuisen ja rähjäisen oloinen pääkatu ja kaupunkikuva: peltihökkelikojua vieri vieressä, matalalia savi- ja tiilirakennuksia, myynnissä vaatteita, hedelmiä, vihanneksia, elektroniikkaa, yms. roinaa, kadunvarsi täynnä roskaläjiä... Ja paljon ihmisiä, joiden mielestä taisimme olla joitain epänormaalia väkeä sukkuloidessamme pyörällä sekavan liikenteen seassa. Jo aikaisemmin olimme tehneet tuttavuutta lehmien ja lampaiden kanssa väistellessämme niitä matkalla kaupunkiin. Quething jakaantui ala- ja yläkaupunkiin ja ikäänkuin pakenimme sinne rauhallisempaan yläosaan ottamaan pienen hengähdystauon ja sulattelemaan näkymää – ero naapurimaaahan oli suuri.

 

Ohitimme yläkaupungissa erään hotellin ja kävimme kysymässä huonehintoja, paikka oli nimennyt itsensä konferenssikeskukseksi (joksi sitä ei päältäpäin kyllä uskonut) ja hintataso oli samaa luokkaa kuin Kapkaupungissa. Niinpä palasimme samaa reittiä takaisin ja ajelimme seuraavaan kaupunkiin Mohales's Hoekiin – muutama tsekkaus majapaikoista ja alkoi tuntua, että konferenssikeskuksia tässä maassa riittää. Hinta- ja laatusuhde ei vaan oikein ollut kohdallaan.

Jäimme Mohales Hoekiin yöksi hotelliin. Illemmalla pihalle ilmestyi aseellisia vartijoita ja porukkaa hyöri ja pyöri edestakaisin, hotellin isäntä kävi jossain vaiheessa koputtamassa ovellamme ja kertoi, että mekin olisimme hyvässä turvassa, sillä pyssymiehet vartioivat viereisessä huoneessa majailevaa ministeriä ja hänen seuruettaan. Eipä tehnyt mieli lähteä ulos...

Nämä olivat ensimmäisen päivän vaikutelmat Letsie III:n hallinnoimasta, pienestä, reilun. 2 miljoonan basotho-väestön (99%) asuttamasta valtiosta..

”Kingdom in the sky” -valtio sijaitsee ylängöllä yli 1000 m:ssä ja maan itäisessa osassa ovat Lohikäärmevuoret (Drakensberg). Kuninkaan valta on symbolinen ja varsinaista valtikkaa heiluttaa pääministeri lukuisine hallintoyksiköineen. Puhelinluettelosta löytyi yli 40 erilaista ministeriötä tai vastaavaa instanssia, ja niiden alaosastoja ja alaosastoja - ja tässä lienee myös selitys maan lukuisille konferenssikeskuksille. Maan poliittinen historia on värikäs, kuitenkin basothot ovat aina olleet kansallisesti yhtenäisiä. Perinteisesti miehet hoitavat karjan ja naiset tekevät kaiken muun. Muutaman päivän oleskelun jälkeen totesimme, että yleisin ammatti lienee paimen, pienyrityksistä menestyneimpiä näyttivät olevan autopesulat ja hautaustoimistot, pelloilla viljellään pääasiallisesti maissia. Työttömyysaste on 45% ja väestöstä 23% on HIV/AIDS -postiivisia. Suurin valtion tulonlähde on veden ja sähkön myynti Etelä-Afrikkaan.

Jätimme eteläisen Lesothon tutkailun sikseen ja ajoimme hieman sisamaahan, Romaan, jossa sijaitsee maan ainoa yliopisto (v 1945). Romasta löysimme majapaikaksi The Trading Post Guest Housen, jossa vietimme ”savi”majassa muutaman yön. Paikalla on historialliset perinteet kauppapaikkana jo vuosisadan alusta alkaen ja 4. sukupolvi oli jatkamassa matkalijoiden kestitsemistä. Itse isäntäväkeä emme nähneet, mutta muuta työväkeä pyöri alueella runsaasti ja moni heistä oli innokkaita tekemään tuttavuutta. Saimme erään kaverin oppaaksemme ja kiipesimme läheiselle kukkulalle katsomaan dinosauruksen jalanjälkia. Teimme myös päivän ajeluretken n. 80 km päähän vuoristoon Mohaleen, jossa sijaitsi toinen maan valtavista padoista Mohale Dam.

Tässä maassa ei liiemilti ajella ristiin rastiin teiden vähyyden, niiden huonokuntoisuuden (hiekkateitä) ja vuoristo-olosuhteiden vuoksi, joten jälleen palailimme hieman samoja teitä takaisin ja hurautimme pääkaupunkiin Maseruun ja ajoimme pääkadun Kingswayn läpi. Jatkoimme saman tien pohjoiseen, Teyateyanengin kautta Leribeen, josta nousimme jälleen vuoristoon. Vuoristotie oli suljettu puomilla ja poliisin pienimuotoisen haastattelun jälkeen puomi avattiin. Lähdimme katsomaan maan toisen padon, Katse Dam, Katsessa. Ja tällä matkalla riittikin katselemista, Maloti-vuoriston rinteet ja huiput olivat auringopaisteessa parhaimillaan, kurvia ja kiemuraa riitti, korkein kohta oli 3090 m, Mafika Lisiu Pass. Alkoi jo päätä jomottaa.

Jäimme Katse Lodgeen yöksi ja vietimme iltaa muutaman johannesburgilaisen moottoripyöräilijän kanssa. Aamulla heitimme heille hyvästit, he uskaltautuivat soratielle, me suuntasimme takaisin alas Leribeen samaa reittiä. Eikä maisemat vielä paluumatkallakaan kyllästyttäneet!

 
 

Butha Buthen jälkeen edessämme oli reilun 180 km matka Mokhotlongiin, tien piti olla kokonaan asfaltoitu, mutta n. 100 km siitä oli soraa. Tie oli kuitenkin helppo ajettava, ainut haitta oli vastaantulevien nostattamat valtavat pölypilvet.

Matkan varrella poikkesimme Afriski -hiihto -ja vuoristolomakeskuksessa, 3025m, rinteiden kunnostus oli käynnissä, varsinainen talvisesonki alkaisi toukokuun loppupuolella. Omistajarouva Heather oli hyvin avulias ja antoi jopa puhelinnumeronsa, jos jotain vaikka sattuisi ja tarvitsisimme apua. Ja käski olla silmät tarkkana ohittaessamme timanttikaivoksen alueen, hyvällä tuurilla tienvarsilta saattaisi löytyä kimaltelevia kiviä...

Timantteja ei löytynyt, mutta tänne vuoristoseudulle oli rakenteilla maan kolmas pato, rekka- ja työmaaliikennettä oli välillä runsaasti. Drakensbergin vuoristo oli maisemiltaan karua ja jylhää, ohitimme jälleen useita pienia alkukantaisia kyliä kivimajoineen, karja- ja lammaslaumoja, aaseja, hevosia, kommandopipoisia paimenia, vilkuttelevia ja kerjääviä lapsia: lipompong, chelete – anna karkkia, rahaa! Muutama paimenpoika myös innostui vilauttamaan, mitä löytyisi pitkän, likaisenruskean basotho-huovan alta – ei muuta kuin kumisaappaat!

Jäimme yöksi Mokhotolongiin ja entten, tentten... lähtisimmekö Sani Passin kautta takaisin Etelä-Afrikkaan vai palaisimmeko takaisin Butha Butheen. Olimme pitkin matkaa saaneet epämääräistä tietoa Sani Passin vievän tien kunnosta, joidenkin mielestä reitti oli tällä hetkellä mahdoton ajettava runsaiden sateiden vietyä sorat tieltä, joiden mielestä se olisi hyvinkin ajettavissa. Aamulla oli pilvetön taivas ja hotellin runsaan aamiaisen jälkeen päädyimme sitten kohti Sani Passia. Matkaa rajalle oli 46 km ja rajan jälkeen vielä 30 km, kaikki tämä olisi kapeaa soratietä.

Ensimmäiset 15 km oli tietyön alla olevaa, kohtalaisen tasaista tietä, uutta tietä myllerrettiin kiinlaisten kovaäänisellä johdolla. 

Pikkuhiljaa noustessamme ylöspäin tie muuttui kivikkoiseksi ja pari kohtaa näytti jo meidän kuorman kanssa lähes mahdottomalta ajaa. Copilot joutui jalkahommiin. Pääsimme kuitenkin suht sujuvasti Black Mountin Passiin, sitten alkoi alamäki ja jyrkät kivikkokurvit, jalkatöitä oli jo vähän enemmän, useista kivikosketuksista johtuen pohjapanssarin kiinnitykset lopulta pettivät ja rautalangalle löytyi käyttöä. 

Muutaman kerran oli nurinmeno hilkulla. Kolmen tunnin rytyytyksen jälkeen olimme Sani Topissa ja pokkesimme Afrikan korkeimmalla sijatsevaan pubiin (2874m).

 Nautimme pubissa vihannessopat ja sinä aikana aurinko ja maisemat katosivat paksun sumupilven peittoon, näkyvyttä oli enää muutama metri. Haparoimme sumussa hoitamaan rajamuodollisuudet Lesothon passintarkastuksessa, sen jälkeen alkoi 6 km:n laskeutuminen alas laaksoon ja Etelä-Afrikan raja-asemalle.

Tämä taisi olla reitin vaikein pätkä, 20 m jyrkkää alamäkeä, 180-asteen kurvi, 20 metria jyrkää alamäkeä, kurvi, alamäkeä, kurvi - kapea tie oli pelkkää isoa, teräväreunaista irtolohkaretta, välillä kalliorinnettä ja välillä veden uurtamia syvänteitä, sumu haittasi näkyvyyttä. 

Kilometrin ajon/kävelyn jälkeen alkoi jo helpottaa, tie parani hieman, sumu muuttui tihkusateeksi ja tunnin kuluttua olimme Etelä-Afrikan raja-asemalla. Lähimpään kaupunkiin, Himevilleen, oli tästä vielä 25 km, josta parikymmentä kilometriä oli savista ja niljakasta soratietä. Satoi kaatamalla. Oli todella helpotus päästä lopulta asfaltille!

Karttalnkki

< Edellinen - Takaisin hakemistoon - Seuraava >