|
Ti 1.3. - la 5.3.2011
Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen
Bolivia
Tiistain vietimme vielä tropiikissa, aamuyön ja aamun satoi kaatamalla, kymmenen maissa pilvet katosivat ja lämpötila nousi nopeasti yli +30 asteeseen. Keskiviikkona sama juttu, pääsimme matkaan sateiden tauottua kosteassa ja lämpimässä säässä. Sateiden vuoksi hiekkateille ei innostanut lähteä, joten palasimme maanantaina ajamaamme reittiä La Paziin. Ja sadat itikanpuremat kutittivat... Täydet ajovarusteet oli kuitenkin vedettävä päälle, nousu vuorille pudottaisi lämpötilan alle +10 asteen. Ja niin kävikin, vuorenhuipun ylitse ajoimme kaatosateessa ja sumussa. Muutamia retkifirmojen autoja tuli vastaan, olikohan Kuoleman tie jo saatu raivattua? Emme lähteneet tutkimaan reittiä enää uudestaan.
La Pazin katuviidakosta selvisimme vajaassa kahdessa tunnissa, vuorilta alas laaksoon ja rinnekatuja ylös, pyörän kytkin oli koetuksella jyrkissä mäissä liikenteen seassa. Tulimme kolmannen kerran viikon aikana El Altoon, josta pääsimme Oruroon johtavalle tielle.
Tie Oruroon oli hieman pitkäveteinen, tasaista Altiplanoa 250 km, muutamia tietulleja, jotka ohitimme ilman maksuja. Juuri ennen Oruroa meidät pysäytettiin viimeisessä tietullissa, joku toppatakkimies alkoi kysellä passeja ja matkasuunnitelmaamme. Kun emme tienneet, mikä ”virkailija” oli kyseessa, pyysimme poliisin paikalle ja näytettyämme hänelle passit, hän viittoi meidät jatkamaan matkaa.
Orurossa oli illan suussa täysi hulina päällä, karnevaalit olivat alkamassa! Oruron karnevaalit ovat Bolivan suurin ja näyttävin karnevaalitapahtuma, jota vietetään yli viikon ajan. Kaupungin keskusta oli rakennettu täyteen katsomoita ja katuja suljettu, väkeä liikenteessä runsaasti, joten pyörällä ajaminen oli melkoisen hankalaa. Päädyimme lopulta keskustan korkeimman rakennuksen nurkille, rakennus oli 5-tähden hotelli näköalahisseineen, buukkauduimme sisään ja pyörän saimme säilöön kellariin. Ja huolimatta viidestä tähdestä, hotellista katkesi vesi ja lämpimästä vedestä ei ollut tietoakaan!
      Hotellilla oli varattuna asukkailleen katsomopaikkoja torin varrelta, joten pääsimme karnevaalin makuun aitiopaikoilta torstain aamupäivän ajan. Tässä kulkueessa esiintyivät maakuntien ja kylien asukkaat värikkäissä kansallispuvuissaan, kyläläiset tanssivat huilu- ja puhallinmusiikin tahdissa ympäri toria kiertävää katua.
Varsinainen pukukavalkadi olisi ollut tarjolla viikonloppuna, mutta jatkoimme matkaamme kohti etelää, Potosiin, reilun 300 km matkan. Oruro-Potosin välinen tie oli maisemiltaan hieno, vuoristoa ja pieniä savitiilisiä kyliä.
  Erikoista oli, että nämä kylät olivat erittäin siistejä, ei roskia, ei jätteitä, mutta myös hiljaisia, kyläläiset taisivat olla humppamassa Oruron karnevaaleissa.
Ja Potosissa olimme jälleen keskellä karnevaalihulinaa, koululaiset tanssivat pitkin katuja ja meno oli villiä, karnevaaliaseet oli otettu käyttöön: vesipyssyt, vedellä täytetyt ilmapallot, vaahtosprayt, parvekkeilta niskaan kaadettavat pesuvadit...
      Emmekä mekään onnistuttu välttymään tulitukselta. Pahaksi onneksi juutuimme erään kulkueen hännille, hidasta köröttelyä ylämäkeen satoja metriä ja kytkin savusi siihen malliin, että meille tarjottiin jo vettä heitettäväksi moottoriin ”tulipalon” sammuttamiseksi. Parinkymmenen minuutin jäähdyttelyn jälkeen pääsimme uudestaan matkaan ja hostelin suojiin.
Potosi sijaitsee lähes 4000 m:ssä ja kaupunkia reunustaa Cerro Rico, ”rikas vuori”, josta on louhittu hopeaa, tinaa, sinkkiä ja muita metalleja 1500-luvulta asti.
Kaupunki oli 1700-luvulla Amerikan suurimpia ja yksi maailman suurimmista kaupungeista sekä myös erittäin vauras. Kaupungin keskustassa on useita kolonialaisajalta olevia upeita rakennuksia, museoita ja kirkkoja.
Aioimme seurata täällä jonkin aikaa karnevaalimeinikiä ja jatkaa matkaa. Mutta, poikkesimme kaupungilla liikkuessamme Museo de la Casa Nacional de Monedaan eli rahataloon, jossa 1500-luvulta asti oli jalostettu vuorilta kaivettua hopeaa kolikoiksi ja mitaleiksi. Museon historia oli sen verran mielenkiintoista, että museosta poistuttuamme pääädyimme Koala Toursin ovelle ja varasimme retken Cerro Ricon kaivoksiin. Ja peräpenkkiläinen kun oli päättänyt, että Potosissa ei missään nimessä mennä kaivoksen uumeniin...
Melkein tuli uneton yö, mutta lauantaina bussilla kohti vuorta... matkalla pysähdyimme varustautumaan: suojavaatteet, kumpparit, kaivoslampulla varustettu kypärä tulivat retkijärjestäjän puolesta ja alle oli jätettävä mahdollismman kevyt vaatetus, koska kuiluissa olisi lämmintä lähes +40 astetta. Menomatkalla pysähdyimme mainareiden torille, pikku kaupoissa oli myytävänä kaikenlaista kaivostavaraa ja -työkaluja sekä räjähdysaineita. Torilta poistuimme dynamiittipötköt ja sytytyslangat sekä kokapussit kasseissamme – nämä tarvikkeet eivät sitten tulleet omaan käyttöömme, vaan olivat tuliaisia kaivosmiehille!
Lisäksi vierailimme pienessä malminjalostuslaitoksessa, jonka työntekijät olivat jo siirtyneet viihteelle karnevaalien vuoksi. Tehtaan takapihalle viritettiin isoa grilliä, kaivosmiesten karnevaalirituaaleihin kuuluu laaman teurastaminen ja sen grillaaminen.
Ja sitten loppumatka Ricolle, otsalamppuun valo ja kohti kaivoskuilua. Kohteemme oli 1500-luvulla avattu Candelarian kaivos, jota louhittin edelleen 100 kaivosmiehen voimin, kaivostoimintaa oli neljässä tasossa ja tarkoituksenamme oli käydä näistä kolmella tasolla. Ryhmässä oli seitsemän henkeä ja kaksi opasta, toinen oppaista kantoi kaivosmiehille hankkimamme tuliaiset. Alkumatka kuilun uumeniin käveltiin reipasta vauhtia ratakiskoja pitkin, saappaat upposivat välillä liejuun, piti tehdä vain pieniä kumarteluja välttääksemme katoista roikkuvia parruja ja paineilmaputkia. Kuilu kapeni ja päivänvalon rippeet katosivat, hengittäminen muuttui raskaaksi pölyn ja muun hajun vuoksi, kuilu mataloitui ja kuljimme jo melkoista kyyryä, että pää ei olisi kopissut kattoon.
      Ensimmäinen hengityksentasausbreikki ja opas viittilöi jo seuraavaan kapeaan kuiluun, 25 m alaspäin seuraavalle tasolle... Aussityttö kääntyi tässä vaiheessa takaisin ja me muut jatkoimme eteenpäin, alkumatka alkoi konttamaalla ja sitten menimme alas ”liu'uttamalla” pitäen käsillä kiinni kivenlohkareista, putkista ja parruista, kuilu oli tosi jyrkkä ja kengillä ei saanut juurikaan mitään pitoa savisen kovasta maapohjasta. Pulssi hakkasi tuhatta ja sataa ja mielessä jo ajatus, että miten täältä pääsee ikinä takaisin! Kakkostasolla pidimme jälleen tauon ja oppaamme kertoi pitkän tarinan kaivosmiehistä, heidän työstään ja Cerro Ricon kaivostoiminnasta sekä omasta elämästään. Hän oli itse ollut kaivosmiehenä kolme vuotta, nykyinen ammatti oli yliopiston englannin opettaja ja viikonloppuisin hän toimi kaivosoppaana. Mielenkiintoista tarinaa, jonka kertominen veisi pitkän ajan, mutta lyhyesti: vuorella on nykyisin 250 toimivaa kaivosta, 12000 kaivosmiestä, mainarin keskimääräinen elinikä on 42 v, ei varaa kunnollisiin hengitysuojaimiin, sosiaaliturva ostettavissa isolla rahalla 4 vuoden työssäolon jälkeen, 10-16-vuotiaita lapsia laittomasti töissä, n. 50 tapaturmaista kuolemaa vuosittain. Mutta matkaan ja alaspäin kolmannelle tasolle, tällä kertaa vain 15 metriä, mutta entistä kapeampaa ja jyrkempää kuilua, jälleen pyllymäkeä ja viimeiset viisi metriä keikkuvia lankkuportaita pitkin. Kaivosmiehiä emme työssä tavanneet, kaikki olivat karnevaalin vietossa pitkälle seuraavaan viikkoon, kuiluissa liikkui kuitenkin muutamia kaivosmiehiä vartioimassa työkaluja ja muita tavaroita varkaiden varalta. Sitten alkoi paluumatka, seuraavat 50 metriä menimme vaakatasossa, kuilussa, jossa pääsi eteenpäin vain konttamaalla ja ryömimällä, pariin paikkaan melkein jäi kiinni... Tässä kuilussa ei ollut enää savipohjaa, vaan pientä, terävää louhoskiveä – ja onneksi ei ahtaanpaikankammo iskenyt! Mutta läpi pääsimme ja ryömimme vielä parikymmenmetrisen jyrkän ylämäen takasin ykköstasolle. Ostamamme tuliaiset jätimme erääseen kuiluun odottamaan töihin palaavia miehiä. Ja viimeinkin takaisin päivänvaloon! Kaivoksen pihalla jysäytimme yhden dynamiittipötkön ja savinen ja pölyinen porukka totesi, että hengissä selvittiin!
|
 |
|
|
|
