|
Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen
Peru
Ma-aamuna meitä odotti puolityhjä takarengas, rengas vuoti edelleen paikkauksesta huolimatta. Hotellin respan virkailija opasti meidät pieneen korjaamoon, jossa takarengas otettiin irti ja paikattin sisäpuolelta. Taisimme ohittaa korjaamon muut asiakkaat, palvelu oli nopeaa ja hintapyyntö työstä oli 2,5 euroa.
  Maksoimme korjauksesta kuitenkin vähän enemmän, vajaat 10 euroa, ja yhteiskuvan jälkeen siirryimme Arequipasta vuoristoon, kohti Canon del Colcaa. Perun karttakin kun löytyi lopulta kirjakaupasta.
Colca-kanjoni on 100 km pitkä ja yli 6000 m korkeiden tulivuorten välissä, kanjonilla on syvyyttä 1000 metristä aina 3000 metriin ja se on kaksi kertaa syvempi kuin Arizonan Grand Canoyn. Kondorikotkien asuinpaikka. Molemmin puolin kanjonia on pieniä Cabana- ja Collagua-väestön asuttamia andikyliä.
Kaupungin aurinkoisen aamun jälkeen vuoristotie (asfalttitie) oli sumuinen ja pilvien peittämä ja mitä ylemmäksi noustiin sen koleammaksi ilma muuttui. Vuorten huippujen yllä roikkui tummanpuhuvia sadepilviä, korkein ylittämämme kohta oli Patapampassa, 4825 m, jossa vuoren rinteillä oli jo luntakin. Matkalla Chivayn (3600 m) andikylään onnistuimme näkemään useita vicunoita, laamoja, alpakoita ja myös yhden kondorikotkan!
      Ja pääkopassa oli jomotusta! Hengästytti! Kylään tultaessa turisteilta peritään 35 sol/hlö kanjonimaksu! Saapuminen kylään oli kuin olisi tullut aivan eri aikakauteen: katunäkymää värittivät perinteisiin asusteisiin pukeutuneet mammat, lierihattuiset ukot, pienet taksit suhasivat edestakasin ja torin ympärillä kävi kova kuhina.
      Iltapäivä oli jo sen verran pitkällä, että pysähdyimme syömään ja samalla alkoi sataa kaatamalla... Eikä sade loppunutkaan heti, joten päätimme jäädä ravintolan yhteydessä olevaan Hostal Anitaan yöksi. Sadetta riitti aaamuyön tunneille saakka ja sateen myötä lämpötila laski nopeasti. Huoneessa oli kylmää ja kosteaa neljästä peitosta huolimatta!
Aamu koitti jälleen aurinkoisena ja lähdimme kanjonitielle, asfaltti loppui pian kylän jälkeen ja hiekkatie oli yöllisen sateen jälkeen hieman kurainen ja lätäkoiden, pienten ja isompien, peittämä. Maisemat kanjoniin olivat upeat, tien varsilla näkyi runsaasti kyläläisiä, peltohommissa, karjaa kuljettamassa, matkalla kantamukset selässään jonnekin, lehmiä, aaseja, lampaita...
    Eteenpäin mentäessä vuorten takaa alkoi nousta sumupilviä ja kun pääsimme Cruz del Condoriin - kanjonin syvin kohta - näkymät oli sankan sumun vuoksi täysin olemattomat. Ei nähty tulivuoria, ei kondorikotkia, ei rotkomaisemia. Jatkoimme sumuisella vuoristotiellä eteenpäin aikomuksenamme palata rannikolla kulkevalle Panamericalle ja kohti Nascaa.
    Loppupäivän matkasta muodostuikin tämän reissun ikimuistettavin! Sumu sakeni, näkyvyys noin 2-3 metriä eteenpäin, sumutihku muuttui vesisateeksi, tie muuttui kuraiseksi, lätäköt suurenivat, ohitettiin vielä muutama andikylä ja jossain vaiheessa olimme tiellä, jota ei enää löytynyt kartoista. Olimme jossain vuorilla ja menossa johonkin, kiemurteleva tie vei meitä ylöspäin ja ylöspäin, huonon näkyväisyyden ja sateen möyhentämän tien vuoksi vauhtimme oli n. 20 – 30 km/h. Jopa kuivien ajohanskojen vaihtaminen otti voimille, joten olimme ilmeisesti aika korkealla. Ja vuoren rinnettä jälleen hitaasti alaspäin. Muutamia tienhaaroja oli jonnekin, mutta ei tienviittoja, joten pysyttelimme koko ajan ”pääväylällä”. Matkalla kohtasimme muutaman aasin, moottorin äänen pelästyttäminä ne lähtivät peräämme – ja ohittivat meidät kovalla vauhdilla! Häipyivät jonnekin sumun sekaan...
Sade jatkui ja tie oli lopulta kuin luistinrataa, edettiin hitaasti savivellissä, kurvit olivat pahoja, kun tie oli kallellaan ja pyörä luisui liejun mukana. Sitten nyykähdimme kyljelleen, onneksi oli ulkokurvi ja vähemmän liejuinen kohta!
  Pyörä pystyyn ja hiljakseen eteenpäin tiellä virtaavia puroja pitkin, niistä löytyi parempi pito. Sade laantui lopulta ja pääsimme vuorilta alas kuivalle aavikkotielle, olimme siis eksyneet jonnekin rannikon suuntaan.
Parinkymmenen kilometrin jälkeen tulimme illan pimetessä kaupunkiin, vasta hotellissa selvisi että olimme Pedregal-nimisessä paikassa. 218 km:n matkaan kului vain 10 tuntia! Ennätimme juuri levitellä märät ajokamat huoneseen, kun sähköt sammuivat ja koko kaupunki pimeni...
Aamulla yritimme putsata liiempiä rapoja pois ajovaatteista, pyörän saimme pestyä hotellin takapihalla, hieman ruuvien kiristystä ja Panamericalle kohti pohjoista.
Aurinko paistoi, meri kimmelsi ja tie kiemurteli kallio-, hiekka- ja dyynivuorten rinteitä pitkin eteenpäin.
Matkalla oli muutama vihreä jokilaakso riisiviljelmineen. Jos eilen jäi maisemat sumun vuoksi väliin, nyt niitä oli tarjolla viimeisen päälle!
 
Pysähdyimme Chalaan, pieneen kalastajakylään ja majoituimme kylän parhaaseen hotelliin, meri 20 metrin päässä, mutta muuten täysin karu paikka ilman puita ja kasvillisuutta. Hotellin kylppärin hanoista tuli vettä vain pienenä liruna.
|
 |
|
|
|
