|
Pe 4.2. - su 6.2.2011
Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen
Chile, Peru
Aamulla lähtö jälleen venyi, parin päivän pysähdyksen aikana kassien sisältö purkautuu lattialle ja tuolien päälle, vaatekomeroita tai hyllyjä ei useammassakaan majapaikassa ole ollut tarjolla. Pakkaamiseen kului oma aikansa ja tämän jälkeen vielä pyörän pakkaaminen, kerran laskettiin, että 5 kk:n reissun aikana käytämme reilut kolme työviikkoa kassien ja pyörän pakkaamisen ja purkamiseen – joten ihan työstä käy!
Aricasta Perun rajalle oli reilu 20 km ajomatka, Chilen rajanylityspaikalla oli kymmeniä busseja sekä kymmeniä henkilöautoja, pihalla yli 100 m:n kiemurteleva jono passintarkastukseen. Myöhäinen lähtö kostaantui välittömästi. Jono liikkui kuitenkin aika nopeasti, tunnin seisomisen jälkeen pääsimme luukulle. Maastapoistumiskaavaketta ei nyt jaettukaan tiskiltä, vaan se olisi pitänyt ostaa etukäteen ennen rajaa joltain kioskilta. Onneksi virkailija oli ystävällinen ja opasti meidät raja-alueen ravintolaan blankettiostoksille ja lupasi ottaa meidät käsittelyyn heti, kun kaavakkeet oli täytetty. Ei siis tarvinnut palata takaisin jonon hännille.
Chilen rajalta siirryimme välittämästi Perun passintarkastukseen ja tulliin, pyörän tullauspapereiden täyttö sujui täälläkin virkailijan avustuksella kohtuullisessa ajassa. Raja-asemilla pyöriessä selvisi myös, miksi väkeä oli niin runsaasti matkalla Peruun, rajan takana oleva Tacnan kaupungissa on verovapaa-alue ja chileläiset käyvät ostosreissuilla naapurimaassa.
  Tacnassa pysähdyimme rahan nostoon ja ensi vaikutelma perulaisten liikennekulttuurista ei ollut mitenkään kehuttava: ajokaistoilla ei mitään merkitystä, kiilaamista, kovaa kaahamista, tööttäämistä.
Kaupungista ulos nopeasti ja harhailujen jälkeen siirryimme Moguegueen vievälle tielle, gps:n Perun karttapohjastamme puuttuu reititysominaisuus ja vähän muutakin emmekä Aricasta löytäneet kirjakaupasta Perun tiekarttaa. Perun puolella aavikko jatkui edelleen, hiekkaa, pölyä ja lisäksi vielä sumua, vaikka oli helteiset kelit. Illan suussa, vain 200 km:n ajon jälkeen, tulimme vihreään jokilaaksoon ja Moqueguen kaupunkiin, jossa jälleen kamikaze-ajoa kaupungin keskustassa.
Majapaikka löytyi lopulta keskustan ulkopuolelta, 60-luvun tyylinen näköalahotelli pienen kukkulan laella ja pihalla iso uima-allas. Kylän paras hotelli, huone 30 euroa aamiaisineen, henkilökuntaa hotellissa oli enemmän kuin meitä asukkaita. Illalla tuli mieleen tarkastaa kellonaika, kaksi tuntia eroa Chileen, joten päivämme piteni välittömästi kahdella tunnilla.
    Aamulla oli tietenkin sisäinen kello sekaisin ja heräsimme jo 5 jälkeen odottelemaan aamiaista.
Pääsimme kerrankin ajoissa matkaan, tosin ajomatkamme seuraavaan kaupunkiin Arequipaan oli vain reilun 200 km mittainen, mutta jälleen osittain mutkaisilla vuoristoteillä. Arequipa ei sitten ollut mikään pikkukaupunki, Perun toiseksi suurin kaupunki, 1 miljoona asukasta, El Misti -tulivuoren juurella.
  Olimme etukäteen etsineet majoituksen (jossa parkki), mutta vei kuitenkin yli tunnin löytää oikealle kadulle ja oikeaan numeroon. Hostal Las Torres de Ulgraten takapihan rakennukset oliva remontissa ja tiilikasa tukki osittain kulkuväylän, mutta saimme pyörän ujutettua lopulta suljettujen porttien taakse.
Maanjäristys v. 2001 oli hajoittanut osan hotellia ja huoneistoja oli vasta nyt alettu kunnostaa. Arequipan, jälleen Unsecon maailman perintökohteita, keskustaa hallitsevat sillar-kivestä (vulkaaninen valkoinen kivi) rakennetut kolonialaistyyliset rakennukset 1500-luvulta Plaza de Armas aukion ympärillä. Aukion reunalla on myös katedraali, jonka sivuseinä muodostaa aukion pituisen fasadin, ja lähikaduilla on useita muita kirkkoja sekä Santa Catalinan luostari.
Yksi kaupungin merkittävistä nähtävyyksistä on Museo Santuarios Andinos jäätyneine inkamuumioineen. Ampato-tulivuoren rinteiltä v. 1995 löydetyn ”Juanitan” ympärille kietoutuu inkojen mystinen, rituaalinen maailma lapsiuhreineen. Museoon pääsi vain opastetulle kierrokselle, kuljimme lähes pimeissä saleissa, vitriineineissä oli uhripaikoilta löydettyjä esineitä, ilmastointi oli säädetty tiettyyn viileään lämpötilaan vaatteiden ja kankaiden säilyttämiseksi, viimeisessä huoneessa oli huuruinen, lasinen pakastin, jossa tällä kertaa istui lootusasennossa pieni ”Sarita”, Juanita oli siirretty huoltoon alkuvuodeksi.
Inkat uskoivat maanjäristysten, tulivuorten purkauksien ja muiden lunnonkatastrofien olevan jumalien aiheuttamia, rituaalimenojen ja uhrien avulla inkapapit lepyyttivät vuorten jumalia. Juanita oli kuolleessan 12 – 14 -vuotias ja hänet oli valmisteltu kohtaamaan tuleva kohtalonsa. Matka kohti jumaluutta on ollut pitkä, vaivalloinen kipuaminen yli 6000 metriä korkealle vuorelle pappien ja muun saattoväen kanssa ei varmaankaan ole ollut helppo, tietoisena siitä mitä tuleman pitää – hänet oli huumattu ennen kuolettavaan iskua päähän. Juanita (löytäjä Johan Reinharad, Johan > Juan > Juanita) löytyi tulivuoren purkauksen jälkeen, vulkaanot olivat sulattaneet maaperää, josta ensin löytyi uhriesineitä, itse Juanita oli kierinyt vuoren rinnettä pitkin jonkin matkaa alaspäin. Yli 500 vuotta haudassa jäätyneenä, joten kaikki oli säilynyt erinomaisessa kunnossa, DNA- yms tutkimusten avulla jääprinsessasta on saatu paljon selville. Junitan lisäksi samoilta vuorilta on löydetty muitakin lapsiuhreja, mm. 7-vuotias Sarita-tyttö.
Sunnuntaikohteemme oli muurien ympäröimä nunnaluostari tai itse asiassa ei voida puhua yhdestä luostarirakennuksesta vaan kokonaisesta pienestä kaupungista 2 ha:n alueella. Rikas leskirouva perusti luostarin v.1580 ja valikoi tarkkaan tulijat, vain varakkaista perheistä. Noviisit siirtyivät luostarin seinien sisäpuolelle runsaiden rahavarojen kera, jokaisen tulijan oli tuotava mukanaan vähintään 25 esinettä, mm. nojatuoleja, posliinia, tauluja, jne., joten elämä muurien sisällä oli ylellistä. Jokaisella nunnalla oli käytettävissä 1-4 palvelijaa tai orjaa. Luostarin meno lienee ollut melko villiä ja vapaata, tosin suljetussa ympäristössä, kunnes paavi Pius IX dominikaanisen nunnan avulla 1870-luvulla laittoi luostarin elämän takaisin ruotuun. Muurin portit avattiin v. 1970 ja osa luostarikaupungista, kappeleista, nunnien kammioista, esineistä ja taidekokoelmista avattiin yleisön nähtäväksi. Aluella on vielä nykyisinkin toimiva luostari. V. 2001 maanjäristys oli aiheuttanut tuhoja tähänkin yhteisöön.
      Arequipassa maistelimme kulmakunnan herkkuja: upporasvassa paistettu guinean pig, marsu, ei lautasella ollut mikään kaunis näky, pieni rotta, jossa oli vähän syötävää. Täkäläiseltä ruokalistalla marsua on ollut tarjolla jo 7000 v sitten. Cheviche-kala on sitruuna-chili-sipuliliemessä maustettua raakaa kalaa.
  Alpakan liha oli tosi hyvää. Ja nautimme myös ” huumeita”, koka-teetä on tullut juotua useampi mukillinen, koka-toffee-karkit maistuivat yrttisiltä ja maisteltu on myös kokan lehtiä (myydään toreilla), ne kuulema tepsivät vaivaan kuin vaivaan ja poistavat varsinkin vuoristotaudin oireita. Huumevaikutus lehdistä tulee vasta jos niitä jaksaa pureskella neljänneskilon.
|
 |
|
|
|
