3.12. - 10.12.2011
Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen
Argentiina, Uruguay
Buenos Aires jäi taaksemme lauantaina - viimeinkin - ja ajoimme ruuhkaisan ja tuulisen moottoritien kautta kohti pohjoista, Uruguayta. Maisemat olivat entuudestaan tuttuja, mitä nyt uusia tienvarsimainoksia oli tarjolla viime vuoteen verrattuna.
Edessämme on seuraavan 5 kk:n aikana uusia ajoreittejä, ehkä entuudestakin tuttuja, ainakin Bolivian ja Perun puolella. Varsinaista reittisuunnitelmaa ei ole tälläkään kertaan kovin tarkasti tehty, mennään sinne, mistä löydetään jotain mielenkiintoista. Tai muuten vain jotain rentoa meininkiä. Aloitamme Uruguaysta, Etelä-Amerikan toiseksi pienimmästä maasta ja lopetamme reissun keväämmällä Miamiin. Helmikuun puolessa välin siirrymme Kolumbiasta Panamaan Stahlratten von Bremen-laivalla, johon teimme paikkavaraukset etukäteen. Tämä onkin reissumme ainoa sovittu matkajärjestely. Paluulippujakaan ei ole varattu... Reilun kolmen tunnin ajon jälkeen ylitimme leveän Uruguay-joen ja saavuimme Argentiina-Uruguayn rajalle Fray Bentosissa. Joki- ja rajamaisemaa kruunaa valtava, nykyisin UPM:n omistama sellutehdas. Rajamaiden kiistat tehtaasta ovat laantuneet ja rakenteilla on uusi ”planta” Punta Pereiraan.
Rajamuodollisuudet sujuivat nopeasti, tosin tullimies ei tiennyt tarkalleen, mitä tehdä pyörän papereiden kanssa. Lopulta hänelle selvisi, että maasta poistuttaessa luovutetaan pyörän väliaikainen tuontilupa, seuraavalla luukulla, maahan tullessa, täytetään uusi, jota taas säilytetään seuraavaan rajanylitykseen saakka. Meille siis entuudestaan tuttua hommaa, mutta oli puutteellisella espanjalla vaikea selittää tätä tullimiehelle. Iltapäivän kuumuus, parhaimmillaan +37, ja ihoon liimautuneet ajovarusteet ratkaisivat sen, että jäimme Fray Bentosin vieressä sijaitsevalla Las Canasin leirintäalueelle Uruguya-joen rannalle. Tarjolla oli ilmainen telttapaikka ja kohtalaisen hyvät palvelut, ainoa haittapointti oli aamuun saakka kestävät valtavat bileet ja metelöinti leirintäalueen nurkalla olevassa discossa. Jatkoimme nukkumista pitkälle sunnuntai-iltapäivään, muu leiriytyjät olivat poistuneet jo aamupäivän aikana....
Maanantaina poikkesimme vielä Fray Bentosin keskustassa - suomen kieli putkahti esiin pankin kyltissä - ylitimme Rio Negron ja Mercedeksen kautta jatkoimme Rio de la Platan rannikkoa pitkin eteenpäin. Rantamaisemat ovat Argentiinan verrattuna paljon rehevämmät, metsäisiä kukkuloita eukalyptys-, akaasia-, havu- ja palmupuineen, vehnäpeltoja, karjalaumoja niityillä ja tiellä paljon rekkaliikennettä kuormina eukalyptysta ja viljaa.
Colonia del Sacramenton ohitimme vähän turhankin nopeasti, kaupunki on ollut aikoinaan salakuljettajien keskus ja vanhassa kaupungissa on vielä jäljellä paljon siirtomaa-ajan rakennuksia. Tosin siirtomaa-aika putkahtaa esiin lähes joka nurkalla, Uruguayan väestö on pääosin italialaisten ja espanjalaisten siirtolaisten jälkeläisiä, täältä löytyy Nuevo Berliniä, Nuevo Helveciaa, yms.
ja joka kylässä on runsaasti nähtävillä vanhaa rakennustyyliä. Eikä väreissä olla säästelty. Santa Anan leirintäalue oli myös jäänyt palvelutasoltaan johonkin menneeseen maailmaan, hanoista tuli kuitenkin onneksi lämmintä vettä ja leirintäalueen emäntä esitteli meille paikallislehdessä ollutta isoa Suomi-juttua. Vietimme yön leirintäalueella eukalyptuspuiden katveessa.
Ja aamulla eteenpäin Montevideoon, maan pääkaupunkiin, jossa olikin rauhallisempaa meininkiä Buenosiin verrattuna. Kaupunkia hallitsee iso satama, on kilometreittäin upeaa hiekkarantaa, vanhaa ja uutta rakennusta vieri vieressä. Mutta majoituspaikat olivat kiven alla, viideskään yritys ei tärpännyt, joten siirryimme kaupungin laitamille hotelliin, n. 25 km:n päähän keskustasta. Lomakausi on alkamassa. Itsenäisyyspäivää vietimme täällä 4 tunnin viiveellä, nautimme pullollisen roseeta suolatikkujen kera ja katsoimme läppäriltä Yle Areenasta Tarjan kekkereitä.
Mopoja, skoottereita ja pieniä motskareita on liikenteessä paljon, äänistä päätellen viritettyjä versioita, sukkuloivat muun liikenteen seassa kovaa vauhtia ja osa kuskeista ilman kypärää. Outo piirre liikenteessä on, että kuskit eivät välitä ajokaistoista lainkaan, käytetään mielummin kahta kaistaa samanaikaisesti. Ja kaistanvaihto tehdään kylkiä hipoen. Ja tämä pätee sekä maantie- että kaupunkiajoon. Liikenneympyröissäkin on omat säännöt, joko etuajo-oikeus ympyrään tultaessa tai sitten etuajo-oikeus ympyrässä olevilla, otapa aina selvää! Moottoripyöräilijöitä ei peritä tietulleja, muut maksavat!
Silmiinpistävää on myös tienposkessa tai liikenteessä olevat hyvät entisöintikohteet. Autonraatoja 1900-luvun alusta, 40-, 50- ja 60-luvuilta riittää joka kylään. Osa näistä on myynnissä ja osa jokapäiväisessä käytössä. Keskiviikkona kävimme Montevideon keskustassa nähtävyyksiä katselemassa, ajaarytkäytimme muutaman kerran kadulle oleviin monttuhin, torstaiaamuna sitten huomasimme, että takalokasuoja oli kiinni enää yhden pultin varassa ja toinen pultti oli kadonnut. Kiinnityspultti oli katkennut juurestaan eikä pulttia saa irti kuin poraamalla, joten lokasuoja siirtyi toistaiseksi takaboxin päälikoristeeksi. Ja olikohan tämä tapahtunut aikaisemminkin?
Täältä pudottauduimme takaisin rannikon suuntaan, Minaksen kaupunkiin ja vietimme yön leirintäaluella, jälleen äänekkään nuorisoporukan keskellä. Sukkuloimme näitä maaseudun hyviä pikkuteitä reilut 400 km, vastassamme oli aukeaa maaseutumaisemaa, peltoja ja eukalyptysmetsiä, vähän liikennettä, muutama caucho. Ja käärme.
Minaksen jälkeen loivat kukkulat muuttuivat isoimmiksi ja tie mutkitteli kohti Atlantin rantaa, Piriapolikseen. Pyörä ajetettiin hostelin respan läpi takapihalle säilöön ja viikonlopun vietämmekin sitten rantaelämää, hiekkarantaa täällä riittää!
|