Monterreystä lähdimme kohti Reynosaa, sillä sinne oli lyhyempi matka kuin Laredoon. Kaupungin ulkopuolella pyörälle kertyi yksi etappi - mittarissa lukema 99 999 km! Ja meillä olisi edessä myös viimeinen etappi, reissumme 17. maa ja 17. rajanylitys!

 

Reynosasta USAan oli kaksi rajanylitypaikkaa ja arvuuttelimme, että kummastahan kannattaisi ylitse mennä, Hidalgon International Puente kuulosti jotenkin järkevämmältä vaihtoehdolta. Ajoimme kohti kaupunkia ja jonkun kiertotien ja sen jälkeen hävisi kaikki viitat ja opasteet, olimme jossain raja-alueen liepeillä kaupungissa, mutta mistä mennä eteenpäin. Epäröimme eräässä risteyksessa ja eräs autokuski viittilöi meille tien, menkää tuonne, sieltä pääsee rajan yli. Saavuimme jollekin isolle pihamaalle, jossa risteili yksisuuntaisia ajokaistoja suuntaan jos toiseen, useita autoja pyöri alueella yhtälailla ihmeissään kuin mekin. Alueen reunalla oli iso rakennus, jossa oli CITEVin kyltit, joten siellä ainakin saisimme pyörän takuumaksun palautukseen. Piha-alue oli osittain puomeilla suljettu, mutta onneksi eräs pihavaksi aukaisi pari puomia ja pääsimme alueelle ja pienen kioskin luukulle, jossa pyörä kuitattiin ulos, 24 h kuluttua rahojen pitäsi olla palautunut takaisin luottotilille. Pyörä valokuvattiin joka suunnasta. Sillä selvä.

Kysyimme kopin tytöltä, että mistä löytyy muut tullirakennukset ja hän viittilöi, että takaisin sinne suuntaan, mistä tulimme. Ajoimme näköpiirissä olevien rakennusten luo, joista ei löytynyt passintarkastusta, vaan rahastuspiste, 25 pesoa Rio Granden ylityksestä, puomi auki ja olimme rajajoen ylittävällä sillalla satojen muiden autojen kanssa. Jaha, tästä ei päästy kääntymään enää takaisin ja mihinkähän jäi Meksikon tulli? Olimme menossa kohti USAn rajaa. Silta oli neljän kaistan leveydeltä täysin tukossa eikä auttanut kuin jonottaa, 40-asteen helteessä. Jonot liikkuivat pikkuhiljaa eteenpäin ja ajokaistat haarautuivat tullialueella 10 tarkastuspisteeseen, tunnin kuluttua olimme USAn tullivirkailijan haastattelussa, oliko mukana lääkkeitä, ruokaa, aseita, huumeita, mistä olimme tulossa ja mihin menossa...

Selitimme, että pyörä pitäsi saada tullattua maahan, tullivirkalija hyppäsi kopistaan ja viittoi meidät parkkialueelle, jossa purettiin useamman auton tavaroita tarkastettavaksi. Siihen tuli toinenkin ja kolmas virkalija mukaan ja lopputulos oli, että ei tässä mitään tullauksia tai papereita tarvita, sen kun jatkatte eteenpäin, he ovat viranomaisia ja heidän luvallaan voimme jatkaa matkaa. Joten bye-bye eli ”ongelmasta” eroon ja nopeasti.

Kyllä, kyllä, mutta meidän pitää voida vedä pyörä myös maasta ulos ja jos sitä ei ole virallisesti tuotu maahan, niin ei sitä myöhemmin myöskään ulostullata. Kirkastuihan asia lopulta heille ja samalla selvisi, että tässä rajapisteessa asia ei edennyt, vaan oikea paikka oli toinen rajanylityspaikka ja siellä oleva tulli. Ja tulli on sitten auki vasta maanantaina klo 9-17, he hoitavat paperihommat. Jaha...

Kävimme maahantulotoimistossa täyttämässä Visa Waverin ja kuittasimme itsemme virallisesti USAn puolelle. Meiltä puuttui passeista Meksikon ulosmenoleimat ja tullivirkailija sanoi, että ei se heitä haittaa, mutta jos joskus tulee asiaa Meksikoon, meillä ei ole sinne ehkä paluuta, kyseessä laiton maastapoistuminen (ja tulipa mieleen Bolivia...). Mutta ei hän asiaa tarkemmin tiennyt eikä itse ollut koskaan edes käynyt Meksikossa. Joten, varmuuden vuoksi, kävelimme sillan yli takaisin Meksikon puolelle, haimme leimat passeihin ja luovutimme poistumiskaavakkeet tullille. Ja onneksi Monterreyssä maksoin 294 peson maastapoistumismaksuni pankkiin, Heikiltä tämä maksu perittiin jo maahan tullessa pyörän tullauksen yhteydessä, maksukuitit nimittäin tarkastettiin. Ja sitten palasimme takaisin USAn puolelle, maksoimme uudestaan sillanylitysmaksun, nyt kävelyreitistä 3 pesoa/hlö ja vielä kerran USAn passintarkastukseen. Ja manailimme, että se ystävällinen autokuski opasti meidät raja-alueelle ikään kuin takakautta...

  

Ja maanantaiaamua odottelemaan – olimme Texasissa ja eron Meksikoon huomasi nopeasti. Leveät autokaistat, isot autot, McAllenin rajakaupunki oli valtava shopping-center, sadottain kauppoja ja isoja ostoskeskuksia, kyllähän yksi päivä nopeasti kuluisi. Ja motellissa saattoi jo laulaa: ”on meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri, on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri ” – no ei kuitenkaan ollut pölynimuria ja pakastinta, mutta niiden tilalla oli jääkaappi, hiustenkuivaaja, ilmastointilaite ja silitysrata. Pitkästä aikaa tosi ylellistä!

Maanantaina uudestaan tulliin ja Heikin kertomaa:

” Tullin toimipiste oli isossa varastoterminaalissa oleva toimisto, jonka luukulla rekkakuskit asioivat. Tullimies meni täysin mykäksi, kun esitin pyynnön pyörän väliaikaisesta tullauksesta. Keskusteltuaan pomonsa kanssa tullivirkailijat tivasivat tarinan pyörän kulkureitistä aina Suomen lähdöstä asti. Sitten taas pidettiin palaveria ja lopulta he ilmoittivat, että pyörän tullaukseen tarvitaan huolitsija, jotta kaikki paperit tulisivat oikein täytetyksi. Yritin selittää takaisin, että minulla on jo EPA-kirje ja -muistio ja mitä muuta paperia vielä tarvitaan. Ei auttanut, vaan käskettiin huolitsijaa ottamaan yhteyttä. Kysyin, missä on lähin huolitsija – ei voida virkamiehenä kertoa – kysykää sini-, puna-, violetti- tai ruskeapaitaiselta trukkikuskilta, he kaikki ovat huolitsijoiden palveluksessa.. Sinipaitainen soitti pomolleen ja kertoi, että heiltä tulee kaveri auttamaan puolen tunnin päästä. Aika kului, meni tunti, meni puolitoista, ketään ei näkynyt eikä minkään muunkaan värinen trukkikuski saanut soittamalla ketään paikalle. Lähdin ajelemaan läheisille teollisuusalueille. Löytyi huolintafirma – ei voida auttaa, kokeile tätä osoitetta jne, kunnes päädyin Trevino Internationaliin, Jamien toimistoon. Hän kertoi, että ulkomaalaisen on vaikea tullata pyörää, tullaukseen tarvitaan varausraha, jonka voi merkitä vain yhdysvaltalainen firma tai henkilö, jolla on maan sosiaaliturvatunnus. Hän lupasi lähettää sähköpostia myöhemmin iltapaivällä, jos hän keksisi jonkun muun menettelyn. Palasin turhautuneena, 6 tunnin sählinkien jälkeen, takaisin motelliin.

Aloimme googlettamaan ja muutaman tunnin jälkeen saimme selville, että väliaikaisessa tullauksessa tarvitaan vain lomakkeiden HS-7 ja 3520-1 täyttö ja jo meillä oleva EPAn kirje ja muistio. Tarvittavat lomakkeet täyttöohjeineen löytyivät tullin sivuilta ja seuraavana aamuna lähdin takaisin tulliin esittämään asiaa. Paikalla oli sama tullimies kuin eilen.

Kerroin ensin, etteivät huolitsijat voi tässä asiassa auttaa, sitten ilmoitin, että tullin omien sivujen mukaan menettely on tämä, esitin lomakkeet ja liitteet. Tullimies meni hiljaiseksi, kopioi paperit, löi leimat ja kysyi ”anything more I can do for you?”. Kerroin, että heidän avusta ei ole mitään hyötyä ja poistuin. Aikaa tähän meni 10 minuuttia.”

Jonkinalaiset leimat siis papereissa ja saimme myös Finn-US:n Ilkalta Houstonista viestin, että tulkaa tänne ilman papereita ja leimoja, voidaan se pyörä lähettää Suomeen vaikka ”varaosina”. Mutta selvittelyt vei sen verran aikaa, että emme onneksi olleet tien päällä Meksikon lahden ympärillä riehuvien ukkosmyrskyjen ja tornadojen aikana.

 

Huristelimme sitten loput 500 km Houstoniin ja kaupunkiin saapuessamme yht'äkkiä selvisi, että nyt tämä turnee on tässä!

Torstaina veimme pyörän Finn-US.n terminaaliin, saimme Ilkalta auton lainaksi muutamaksi päiväksi ja kutsun lohisopalle heille kotiin la-illaksi . Pyörä ja boxeihin pakatut ajokamat jäivät odottamaan laivausta, kesäkuun alussa kontin pitäisi olla Suomen päässä! Maanantaina alkaa oma paluumatka Miamin ja Dusseldorfin kautta Helsinkiin.

 

 

 

17 maata, 22 400 km, vajaat 5 kk – se oli sitten siinä! Ja jälleen monia kokemuksia ( kulinaristisia unohtamatta) rikkaampana! Suosittelemme!

 

Karttalinkki

 

< Edellinen - Takaisin hakemistoon -

"Love the life you live. Live the life you love.” - Bob Marley