Zacatecasissa vietettiin kulttuurifestivaaleja, täkäläiset pippalot eivät ollet ihan pienimuotoiset, kaksi viikkoa kulttuuritapahtumia laidasta laitaan, meidän saapuessa oli jo toinen viikko menossa! Kaikilla kaupungin toreilla oli iso esiintymislava ja mitä oli tarjolla: ainakin meksikaanimusiikkia, popkonsertteja, perinteisiä tanssiesityksiä, taidetta - ja paljon muuta, joka meiltä jäi huomaamatta.

 

 

 

 

 

Kulttuurin ohella kävimme hopeakaupungin ympärillä olevilla vuorilla. Cerro del Grillo -vuorella oli Mina el Eden, hopeakaivos, nykysin museo. Kaivos tomi vuodesta 1586 aina 1960-luvulle saakka. Hopea, kulta, kupari, rauta ja sinkki takasivat kaupungille vauraat oltavat, espanjalaisten kaudella kuitenkin orja- ja lapsityövoiman avulla. Tällä kertaa ei tarvinnut kontata kaivoksen kuiluissa, käytävät oli paremmat kuin monet kaupungin kadut. Kävimme kaivoksen 3. ja 4. tasolla, helppoa, hissillä alas, alemmat tasot olivat veden valtaamia.

 

 

Siirryimme Telefericolla kaupungin ja laakson yli Cerro de la Bufa -vuorelle, jossa oli kaivostyöläisten pyhimykselle omistettu kirkko. Ja patsaita, Francisco ”Pancho” Villa (1878 – 1923), lainsuojaton, Robin Hood, Meksikon vallankumouksen kuuluisimpia johtohahmoja oli saanut oman patsaan vuoren huipulle taisteltuaan voitokkaasti rinteillä diktaattori Huertan joukkoja vastaan.

 

 

 

Ja taiteesta vielä sen verran, että kulttuuritapahtuma tarjosi zacatecasilaisen taitelijan Rafael Coronelin upean näyttelyn osasta hänen töistään ja hänen keräilyharrastuksensa kohteet oli koottu Rafael Coronel -museoon, joka oli entinen luostari 1600-luvulta ja osittain rauniotunut. Coronelin keräilyjen pääkohde oli naamiot , yli 3000 erilaista, pääosin meksikolaisia (ja myös muualta) oli näytteillä ja useampi tuhat vielä varastoituna.

 

 

 

 

 Edessä oli suoraakin suorempi tie kohti pohjoista, Zacatecasista oli vajaat 400 km Saltilloon, Coahuilan osavaltioon. Ehkä tässä oli tämän reissun pitkäpiimäisin ajopäivä, ajoimme matalahkolla aavikkomaisella ylängöllä, aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, kaktuksia, matalaa puskaa, korkeampaa puskaa, matalia palmumaisia puita, hiekkaa. Ylitimme Kravun kääntöpiirin. Loppumatkasta alkoi siintää Sierra Madre Oriental -vuoristo. Kaupunki sijaitsi Chihuahuan aavikolla.

 

 

Lorvailimme kaupungilla, Museo del Desierto MUDEn (aavikkomuseo) kaktuspuutarhasta löytyi yli 400 erilaista kaktuslajia, lisäksi dinosauruksia ja fossiileja. Mutta tällä kaupunkiaavikolla ei ollut aivan kuivaa, iltapäivän ukkoskuurot riehuivat tuntikausia, onneksi ei oltu pyörän päällä. Viimeksi muuten saimme sadetta niskaan Panaman–Costa Rican rajalla n. 1,5 kk sitten, joten ei valittamista!

 

 

 

Saltillasta ajoimme vain 65 km seuraavaan kaupunkiin, Nuevo Leonin osavaltiossa sijaitseva Monterrey olikin jo isompi kaupunki, vain reilut 4 milj asukasta, maan kolmanneksi suurin kaupunki ja teollisuuskaupunki. Matka maisemien karuudesta huolimatta oli mukava, ajoimme laaksossa vuoristojonojen keskellä lähes koko pätkän ja kaupunkikuvaa hallitsi satulanmuotoinen vuori Cerro de la Silla. Itse kaupunki muistutti osittain jo enemmän amerikkalaista kuin meksikolaista, modernit rakennukset reunustivat Macroplaza-toria, Barrio Antiguosta taas löytyi vielä vanhan kaupungin tunnelmaa, mutta helteisen kuumassa kaupungissa ei juurikaan jaksanut liikkua. V 2005 kaupunki rankattiin maan turvallisimmaksi, mutta v 2011 oli sen historian väkivaltaisin, huume- ja muiden jengien väliset yhteenotot olivat lehtijuttujen mukaan vaatineet satojen ihmisten hengen ja mm. amerikkalaisten terveysturismi lopahti kokonaan. Onneksi nämä jutut selvisi meille vasta jälkikäteen, melko huolettomasti pyörittiin keskustassa muun porukan seassa...

 

 

 

Monterrey, Meksikon koillisnurkassa, oli sitten viimeinen pysähdysetappi tässä maassa, edessä on enää reilun kahdensadan kilometrin matka rajalle. On kaksi vaihtoehtoa, Laredo tai Reynosa, kummastahan pääsisi vaivattomammin Rio Granden ylitse?

Karttalinkki

< Edellinen - Takaisin hakemistoon - Seuraava >