Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen 1.1 - 14.1.2014 Egypti, Israel Siinain eteläosissa vierähtikin vielä yksi päivä, uuden vuoden alkajaisiksi lähdimme käymään Siinain vuorilla sijaitsevassa Pyhän Katariinan ortodoksisessa munkkiluostarissa. Tällä paikalla raamatun kertomusten mukaan Jumala ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa, ja koko muukin ympäristö oli raamatun historian värittämää. Karun kivistä ja hiekkaista vuoristoseutua. Nykyinen luostari, 500-luvulta, oli rakennettu Katariinavuoren (2638 m) juurelle, vieressä toinen Mooseksenvuori (2285 m). Paikka on ollut munkkien asuttama jo yli 1700 vuotta, joten tätä pidetään vanhimpana asuttuna kiristillisenä luostarina. Muurien ympäröimä luostari on kristittyjen lisäksi myös juutalaisten ja muslimien pyhä paikka, joten luostarista löytyi myös yli 1000 vuotta vanha moskeija.     Luostarissa pääsimme kirkkoon ja museoon. Luostarin ankean karu olemus muuttui täysin sisätiloissa, basilikaan vievässä hämyisessä eteisessä oli kokelma ikoneita (tosin pimeydessä niistä ei nähnyt juuri mitään), vanhat korkea puuovet, kullattu ikonostaasi, kymmenet pronssiset kattokruunut, marmorilaattia ja alttariholvin mosaiikit, ikoneita ym. koristeita. Kulku oli sallittu ainoastaan keskiosaan ja valokuvaus tietenkin kielletty. Luostarin ikonikokoelmat käsittävät yli 2000 ikonia ja kirjakokoelmat ja käsikirjoitukset ovat myös mittaamattoman arvokkaat, museokäynnillä pääsi katsastamaan lisää näitä harvinaisuuksia. Munkkeja ei näkynyt, luostarin puutarha oli kuivuuden näivettämä, luostarin ympäristö oli jälleen krääsän myyntipaikka, ja pikkupojat kerjäsivät minkä ennättivät. Kamelikuskeja oli paikalla myös kymmenittäin, kyydillä olisi päässyt Mooseksenvuorelle tai vaihtoehtona 5 h patikkamatka - jätimme molemmat väliin.   Dahabista Israeliin ja rajalle oli vain 130 km ajomatka, joten aamulla emme pitäneet mitään kiirettä, auringon lämmittäessä ajokin sujui mukavammin, tuulet ovat olleet välillä aika purevia. Emme silloin syyskuussa lähtiessämme ottaneet mukaan mitään talvivarustusta, Afrikassahan oli lämmintä, nyt olisi pari kertaa jo vähän tukevampaakin vaatetusta tarvinnut. Jälleen tällä lyhyelläkin pätkällä oli useampi tiekontrolli, Egyptin tullissa purimme pyörästä kaikki matkatavarat ja kannoimme nyssäkkämme läpivalaisuun, maasta poistumiseen tarvitsimme "postimerkit", 2 EGP/hlö, carneen leimaus maksoi 40 EGP ja kilpien luovutus 12 EGP, yhteensä vajaat 6 euroa. Afrikan 54:stä maasta 14 oli nyt takanamme, pakkasimme kamat takaisin pyörään ja ajoimme 50 m eteenpäin. Reissumme 15. maa oli Israel, Lähi-itää, vastassa joukko asellisia sotilaita, alaslasketut puomit ja hepreankieliset kyltit. Passien luovutus virkailijalle ja ensimmäinen kuulustelu: mitä meillä on matkatavaroissa, kuka on pakannut tavaramme, onko joku antanut jotain kuljetettavaksenne, onko pyörään lisätty osia, olemmeko ottaneet muita matkustaja kyytiin... Liftarikysymyksen kohdalla, kaveri kyllä sanoi, että tähän ei tarvitse vastata! Ja sitten alkoi jälleen tavaroiden purku ja kaikki mitä pyörästä lähti irti oli kuljetettava läpivalaisuun, osa kasseista syynättiin ja purettiin tarkemmin, lisäksi pyörän avaimet oli luovutettava ja virkailija kertoi, että pyörä tarkastetaan vielä erikseen. Eteenpäin passintarkastukseen ja uudet kysymykset: mitä teette täällä, montako päivää vietitte Addis Abebassa (?) ja mitä teitte siellä, jne. Tavallaan nämä turvatoimet ja kysymykset ymmärsi (mm. elokuinen raketti-iskuyritys Egyptistä Eilatiin), mutta... No, paluuta ei ollut, joten väkinäinen hymy huulilla eteenpäin! Avaimet luovutettiin takaisin, pyörä oli siirretty ja kaiketi jotenkin tarkastettu? Mutta tuskin niin tarkasti, sillä emme muistaneet tyhjentää erilliisiä pyörän boxeihin kiinnitettyjä varaosa-työkalulaatkoita... Lisäksi, maahan ei päässyt ellei lunastanut 200 USD:n arvoista liikennevakuutusta, ja vasta jälkeenpäin selvisi, että green card olisi ollut käypä täällä, mutta eipä tullut vakuutusta lunastettassa se mieleen. Rajalla vierähti yli kaksi tuntia ja oli siis tähänastisista rajanylityksistä ajallisesti pisin ja myös perusteellisin. Vakuutusmaksu oli mielestämme törkeän hintainen, viisumia emme tarvinneet ja varmuuden vuoksi pyysimme jättämään passit leimaamatta, saimme leiman tilalle erillisen kontrollilipukkeen. Rajalta oli lyhyt matka Eilatiin, Punaisenmeren kapeaan lahdenpohjukkaan, rantaviivassa oli vastassa hotellirivistö ja lahden toisella rannalla häämötti Jordania. Vietimme Eilatissa useamman päivän, tekemättä juuri mitään, keskellä kaupunkia sijaitseva lentokenttä laskeutuvine ja nousevine lentokoneineen oli päivittäinen ohjelmanumero. Kävelylenkkejä, sillä viileähkö ja tuulinen sää ei innostanut rannalla makoiluun, ei snorklailuun, Eilatin lahden koralli- ja kalamaailmaa pääsimme ihastelemaan Marine Parkin vedenalaisesta observatoriosta.         Mietimme käyntiä Jordanian Petraan, mutta edessä olisi ollut jälleen rajanylitykset ja viisumien hankinta, se ei nyt jostain syystä innostanut! Tullien touhut rasittivat, ja ehkä jonkinmoinen kulttuuriähky oli vielä päällä, aikaisemmissakin jutuissa oli vielä sulattelemista. Ja jos neljään kuukauteen ei juurikaan kauppojen ovia ollut aukaissut, nyt siihen oli hyvä tilaisuus, varsinkin kun Eilat oli shoppailun suhteen turistiystävällinen, verovapaa alue, joten oli hankittava pari lämmintä puseroa loppumatkaa varten. Rahtilaivan saapuminen Ashdodin siirtyi kolmella päivällä eteenpäin, uusi lähtöpäivä oli nyt 14. pnä, joten rannikolle ei ollut vielä mikään hoppu. Ajelimme Kuolleellemerelle, Israelin eteläosat olivat mitäs muuta kuin hiekkaa, Negevin autiomaa oli harvaanasuttua seutua. Kävimme Nuoruuden lähteellä - lähde oli kuiva, joten emme päässeet ryppyjä siloittelemaan! Jos Siinaissa sai hieman esimakua raamatun historian tapahtumista, Israelissa seurasi jatkoa: ohitimme tienvarsikyltin "Lot's wife", vuoren rinteessä oli osittain romahtanut suuri luola, jonne meno oli kielletty - suolapatsaaksi muuttunut Lootin vaimo varmaankin oli siellä... Raamatun mukaan Sodoma ja Gomorra sijatsivat Kuolleenmeren alueella, kaupungit, jotka tuhoutuivat asukkaiden paheellisuuden vuoksi, Sodomavuorelle vei kapea jyrkännäköinen hiekkatie.       Sodomavuoren jätimme väliin, mutta kävimme Masadavuorella, jossa sijatsi v 30 eaa. kuningas Herodeksen ("Jaa, minä en ole mikään styränki, vaan kuningas Herodes, joka kannan minun kultaista kruunuani minun esi-isäini jälkeen.") rakennuttama talvipalatsi/linnoitus. Myöhemmin tätä pöytävuorta asuttivat kapinalliset juutalaiset, jotka päätyivät traagiseen joukkoitsemurhaan ennemmin kuin antautuivat roomalaisille - tähän päättyi ensimmäinen juutalaissota v 73 jaa. Kaapelihissillä pääsi nopeasti Masadan huipulle, josta avautuivat mahtavat näköalat Kuolleellemerelle ja muualle vuoristoon sekä autiomaahan. Osa linnoituksesta oli rakennettu uudestaan ja rakennusten seiniltä löytyneitä maalauksia oli entisöity. Herodoksen palatsi lienee myös aikoinaan ollut kolmelle kiviterassille, kuilun päälle rakennettuna melkoinen arkkitehtoorinen luomus. Rauniokaupunki on nykyisin Unescon maailmanperintöluettelossa.     Kuollutmeri on kahden altaan eloton suolajärvi (ei kaloja, vain joitakin bakteereja ja leviä), Jordanjoki laskee järveen, mutta siitä ei ole mitään laskuvesiä ulos. Erilaisia mineraaleja vedestä löytyy 21, mm. magnesiumia, kalsiumia, natriumia, sinkkiä, ja kaliumia, suolapitoisuus on korkea 33 %. Sijainniltaan alue on myös erikoinen, yli 400 m Välimeren pinnan alapuolella ja maan pinnan matalin paikka. Terveysmatkailun (hotelliryppäät kylpylöineen) lisäksi rannoilta löytyy myös pari isoa teollisuuslaitosta, jotka erottavat vedestä ruokasuolaa ja muita mineraaleja.   Majoitumme pikku kylässä, Newe Zoharissa, jossa oli muutamia asuintaloja ja hostelleja. Isäntämme Motti oli mukavan rempseä, majatalon huoneen taso oli jälleen kerran hintaansa nähden ala-arvoinen. Tien yli pääsi suoraan rannalle, joten olihan se järven suolaliuos testattava. Tosi oli, että meressä ei pystynyt uimaan, ja yllättävää oli, että vesi oli lämmintä ja öljyisen tuntuista. Kelluttava kokemus ja olo parani lisää, kun naapurihotellin kylpylässä yli neljä kuukautta nahkaan kertynyttä pölykerrosta pääsi irrottamaan suolan avulla... Kun oma pölykerros oli irti, ei enää uutta tarvinnut tilalle, Kuolleenmeren mutaa oli rannalla tarjolla tynnyreissä.   Ja matalaltahan oli pääsy vain ylöspäin, joten ajelimme Kuolleeltamereltä kohti Jerusalemia, jossa sää oli jo huomattavasti koleamman oloista. Hiekkakukkulat muuttuivat vähitellen vihreämmiksi ja havupuiden peittämiksi. Vietimme kaksi päivää kaupungissa kiertelemällä muurien ympäröimää vanhaa kaupunkia, joka on jaettu neljään kortteliin -juutalaiseen, kristittyyn, islaminuskoiseen ja armenialaiseen - ja jossa sijaitsevat kolmen pääuskonnon pyhät kohteet, juutalaisten Länsimuuri, muslimien Temppelivuoren Kalliomoskeija ja kirstittyjen Pyhän haudan kirkko. Ja kymmeniä muita kohteita. Kapeita kujia reunustivat pienet kauppakojut, tarjolla oli kaikkea mahdollista, mausteista matkamuistoihin, mutta mitään ei tyrkytetty väkisten - helpottavaa! Sokkeloisilla kujilla eksyi helposti ja päätyi ihan suunnittelemattomiin kohteisiin, mutta eipä ollut väliä, katsottavaa riitti joka nurkalla. Via Dolorosa ja pääkohteet olivat tietenkin pyhiinvaeltajien ja turistien kansoittamat, oman lisän toivat vielä paikalliset asukkaat. Ja kun vauhtiin päästiin, siis kävelemään, niin keskustan kohteiden lisäksi kiersimme myös Öljymäen. Sieltä näimme Kalliomoskeijan kupolin - perjantaina moskeija-alue oli ulkopuolisilta suljettu - ja valtavan hautausmaan. Ja lauantaina sapatin vuoksi monet muut kohteet olivat kiinni, joten ei sitten tarvinnut kovin moneen paikkaan edes yrittää! Itkumuurilla riitti väkeä.             Jerusalemista poistuessamme kävimme vielä Palestiinan länsirannalla, Bethelemissä, ja päätimme oman pienimuotoisen pyhiinvaellusmatkamme visiittiin Jeesuksen syntymäkirkossa. Bethelemissä oli vielä jouluiset olot, kaupunkia ympäröi "turva-aita", korkea muuri, ja tarkastuspiste, jonka kautta pääsimme nopeasti kaupunkiin sisään, ulosmeno passintarkastuksineen veikin sitten jo enemmän aikaa.     Sharonin hautajaisjärjestelyt saattaisivat aiheuttaa myös omaa hässäkkää, joten alta pois ja ajoimme rannikolle Tel Avivin alapuolella sijaitsevaan Bat Yamin pieneen kaupunkiin, Välimeren rannalle. Keväinen ajokeli, moottortietä reunustavat havumetsät ja rannikon appelsiinipuutarhat tekivät lyhyestä ajomatkasta ihan nautittavan, ainoa harmi oli, että laivan lähtöpäivä siirtyi jälleen kahdella päivällä... Noin vuosi aikaisemmin ja vajaat 23 0000 km sitten odottelimme laivaa ja pyörää saapuviksi, ja nyt jälleen odotellaan laivaa. Kahden Sandran, toinen Grimaldin agentti ja toinen paikallisessa huolintafirmassa, kanssa on käyty keskusteluja sähköpostitse ja lähetetty pyörän papereita, rahtilaivan tarkkaa lähtöaikaa meille ei ole vieläkään ilmoitettu, mutta kai tässä lähipäivinä pääsemme matkaan kohti Eurooppaa. Joten seuraavaksi satamakaupunki Ashdodiin ja edessä on kymmenen päivän Välimeren risteily! |
 |
|
|
|
