|
To 6.1. – su 9.1.2011
Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen
Chile, Argentiina
Torstaina matka jatkui Argetiinan puolelle, rajanylityksen jälkeen olimme Ruta 40:lla. Suunta oli kohti El Calafatea, jossa sijaitsee Perito Morenon jäätiköt, Parque Nacional los Glaciers -luonnonpuistossa.
Perito Moreno kuuluu jäätikköalueeseen, joka on maailman kolmanneksi suurin Pohjois- ja Etelänavan jälkeen ja harvoja jäätiköitä, joka on liikkessä koko ajan.
Ajopäivästä tuli helteinen, lämpötilä nousi äkkiä 25 asteeseen ja auringonpaisteessa oli mukava kurvailla kauniiden kukkulaimaisemien läpi. Kunnes päätimme säästää ajokilometreissä - ei huoltoasemia matkan varrella - ja lähdimme 80 km:n mittaiselle oikotielle. Soratietä nimitetään täällä ripio, röykytys näillä teillä on sitä luokkaa, että ruuvit irtoilevat pyörästä ja takamus on hakkelusta, maisemien ihailuista ei voi enää puhuakaan. Tällä ripiolla ei juurikaan ollut soraa, vaan isompia ja pienempiä kivenmurikoita, osa irtonaisia, osa uponnut maahan kivipelloksi. Vauhtia 40 – 60 km/h. Ja sitten sitä vaan toivottiin, että kunpa tämä pian loppuisi!
  Päättyihän se ripio lopulta ja reilun sadankilometrin asfalttiajon jälkeen saavuimme El Calafateen (calafate on pensas, jossa piikkien seassa on mustikanmakuisia marjoja - jos maistat marjan, palaat vielä uudelleen Patagoniaan – aika monta on syöty!).
Ilma oli helteinen, joten jäimme vaihteeksi leirintäalueelle yöksi. Viereemme majoittui Ushuaiassa pikaisesti tapaamamme brasilialaismotoristipariskunta Luiz ja Ana. Myös saksalaiset Frank, Jana ja Patrick kävivät moikkaamassa ja hyödyntämässä leirintäalueen Wifi-liittymää.
Helteet katosivat pe-aamun aikana ja vettä sateli aamupäivällä muutaman tunnin ajan, sateen lakattua lähdimme brasililaisten kanssa kohti Perito Morenoa, kaupungista matkaa sinne kertyi 80 km.
Mutkittelimme pienten vuorten välisiä laaksoja pitkin kohti Lago Argentinoa, nousimme vuoren rinnettä ylös, taivas kirkastui ja samalla avautui näköala turkoosinsiniselle järvelle, jossa kellui pieniä jäälohkareita.
  Seuraava näkymä oli valtavan suuresta jääseinästä ja jäämassasta, joka ”valui” vuorten rinteitä alas. Ajelimme mutkaista tietä alas rantaan, josta kävelysiltoja pitkin pääsimme kulkemaan aivan jäätikön reunalle. Maisema oli aivan mykistävän vaikuttava, ei kuulunut turistien pölinää, kun kaikki tuijottivat hartaana ja hiljaa mahtavaa jäistä maisemaa.
      Jäätikkö on 60 m korkea ja sen etureunama on 5 km leveä, muodoltaan teräviä huippuja, syviä railoja ja hohti sinisen eri sävyjä, Aika ajoin kuului ukkosen kaltaisia jyrähdyksiä, jäät liikkuivat, jäämassaa lohkeili isoina ja pieninä paloina veteen. Vietimme täällä koko iltapäivän, paikka oli sellainen, että sitä olisi voinut katsella loputtomiin...
Mutta, nälkä yllätti ja ajelimme illan suussa takasin kaupunkiin ja leirintäalueelle. Lauantaina hyvästelimme brasialialaiset ja suuntasimme jälleen Ruta 40:lle, edessä olisi 600 km:n pätkä keskellä ei mitään.
Varustauduimme matkaan ylimääräisellä bensakanisterilla varmuuden vuoksi. Ja odotettavissa oli, ettei tästä matkasta välttämättä yhdessä päivässä suoriudu tien huonosta kunnosta johtuen.
  Alkupätkä vajaat 100 km olikin yllättäen asfaltoitu Tres Lagosiin saakka, tästä kylästä löytyi myös yllättäen bensa-asema. Huoltoasemalla olleet autot olivat kattoa myöten ravan ja kuran peittämiä joten vähän arvuutti, että mitä edestä löytyy. Asfaltti siis päättyi ja lähdimme rytkyttämään hiekkatietä eteenpäin tai varsinaisesta tiestä ei kylläkään voinut puhua, koska olimme enemminkin koko ajan kiertoteillä, itse pääväylä oli tietyömaana.
Edellisen päivän vesisateiden jäljiltä saviset kiertotiet olivat notkokohdista tien poikki yltävien kuralätköiden peittämiä, ajourat sateen pehmittämiä, välillä siirryimme jälleen pääväylälle kivenmurikoiden ja irtosoran sekaan. Mutkittelua, kuralammikoiden kiertelyä, kirvenmurikoiden väistelyä, maisemat karua aroa. Liikennettä onneksi oli vähän ja vastaantulijoista useampi oli moottoripyörä. Matkan eteneminen sujui hitaasti, jossain vaiheessa, keskellä ei mitään, huomasimme Estancia de Angosturan tarjoavan yösijaa, 4 km:n päässä pääväylältä löytyi karjatila, jossa oli tarjolla leirintäpaikkoja ja huoneita isäntäväen talossa.
    Jäimme tänne telttailemaan ja vähän myöhemmin paikalle saapui vielä kolme saksalaista motoristia kahdella KTM:llä. Talon emäntä kokkasi koko porukalle illallisen, herkullista lammaspataa . Alkuruokana hän tarjosi guanakon lihaviipaleita mausteisessa öljyliemessä. Olimmekin jo pitkän aikaa ihmetelleet, että miksi tämän eläimen lihaa ei ole tarjolla missään ja mistä syystä sitä kartetaan – joku mainitsi, että ei se olisi mitään erikoista... Saksalaiset eivät siitä erityisemmin pitäneet, mutta he eivät olleet koskaan maistaneet riistaa, meille kyllä kelpasi!
Ilta sujui rattoisasti ja vaihteeksi jälleen juttujen aiheena olivat mp-reissut. Yön aikana tuuli myrskysi hirvittävällä voimalla ja talon peltikatto rämisi siihen malliin, että luulimme sen lentävän pellolle tai teltan päälle. Kovat tuulet olivat kuulema ihan tavanomaisia ja onneksi aamuun mennessä laantuivat sen verran, että pääsimme jälleen matkaan.
Tuuli kyllä riepotteli päivän mittaan ihan riittävästi Ruta 40:n tietyömaan etenemistä seuratessa. Vuoden, parin kuluttua reissaajilla on käytettävissä tosi upea tie, tosin samalla ehkä osa Ruta 40:n seikkailullisesta viehätyksesta katoaa?
  Mutta, vaihtelua aromaisemiin... poikkesimme pääsoralta pienemmälle soralle ja 50 km:n ajomatkan jälkeen tulimme pienelle vulkaaniselle vuoristoalueelle, vuorten väliin jäi vehreä Pinturas-joen jokilaakso.
Cueva de las Manos (käsien luola) on kuuluisa vuorten seinämissä olevista kalliomaalauksistaan, jotka ovat peräsin n. 9000 vuotta ennen ajanlaskua. Alkuperäiskansat ovat siis aikoinaan myös harrastaneet ” graffiteja”: maalaukset ovat käsiä, guanakoita, nandun jälkiä, kaikki negatiiveja, värit (erilaisia mineraalivärejä) puhallettu suusta pillin läpi.
    Löytyi sieltä yksi kuusisorminenkin käsi, olisko ollut vitsiniekka siinäkin porukassa? Maalaukset liittynevät jonkinlaiseen aikuistumisriittiin, kertoi opas. Kävelyreitti 35 asteen helteessä oli aika uuvuttava, joten tuulinen loppumatka Perito Morenoon (kaupungilla ja jäätiköllä sama nimi, mutta välimatkaa yli 500 km) oli virkistävä.
Sorittelun jälkeen Ruta 40 muuttui hienoksi asfaltiksi ja matka sujui kuin siivillä kaupunkiin. Yösija löytyi turistitoimiston avulla erään talon takapihalla olevasta mökistä, koko kaupungin muu majoituskapasitetti oli buukattu täyteen naapurikaupungin fiestan vuoksi. Ruta 40 päättyi toistaiseksi meiltä tähän sunnuntai-iltaan, Ushuaiasta matkaa Peritoon tuli 2330 km, josta Rutaa n. vajaat 1000 km. Seuraavaksi odottaa Chilen kuuluisin soratie, Carretera Austral (eteläinen valtatie).
|
 |
|
|
|
