Jälleen edessä uusi maa ja tällä kertaa hieman erilainen verrattuna muihin Väli-Amerikan maihin, entinen Englannin siirtomaa Brittiläinen Honduras itsenäistyi v 1981 ja tunnetaan nykyisin Belizenä. Virallinen kieli on englanti. Rajan ylityksiin meni vain 15 minuuuttia (varmaankin ennätys), Guatemalasta poistuttaessa maksoimme 10 GTQ/hlö (quetzal) turistiveron ja Belizeen pääsimme maksutta sisään. Pakollinen pyörän vakuutus viikoksi maksoi 29 BZD (Belizen dollari), lunastimme sen, mutta ei sitä kukaan kontrolloinut, niin kuin monessa muussa maassa aikaisemmin.

Rajalla huomasimme, että putkikassimme oli kadonnut, ensiepäilys oli, että se pöllittiin, mutta lopulta päädyimme tulokseen, että putkilo jäi sitomatta kunnolla takaboxin päälle. Joten jätimme sitten oman matkamuiston Guatemalaan, toivottavasti joku teki hyvän löydön jostain tienposkesta, kassin mukana katosivat teltta, retkipatjat, retkityynyt, retkituoli ja vessapaperia. No, hieman harmitti, mutta olihan nyt loppumatkalle vähemmän kuljetettavaa (eikä leirielämää meillä ole ollut sitten alkureissun jälkeen enää lainkaan ja eipä kyllä leirintäalueitakaan ole ollut näissä maissa missään).

Belize Cityyn oli rajalta reilut 100 km, tulimme jälleen Karibian rannikolle ja vaikkakin olimme edelleen mayojen mailla, nyt kuitenkin täysin eri ilmapiirissä, katukuvassa ei näkynyt enää paikallisten perinteisiä asusteita vaan varvassandaaleja ja rastalettejä. Reggae-musiikki soi joka nurkalta. Eri puolilta katua kuului ”hi guys...how can we help you?” Ja sitten neuvoja sateli pitkän kaavan mukaan. Belizen asukkaistakin suurin osa on mayjojen jälkeläisiä, mutta osa myös eurooppalaisten, afrikkalaisten ja monien muiden kansallisuuksien peruja, siis melkoinen kulttuurien sekamelska.

Yksi päivä riitti meille kiertelyyn kaupungilla, entinen pääkaupunki, jonka Hattie-hurrikaani v 1961 pyyhkäsi lähes kokonaan maailmankartalta. Kaupungista jäi hieman ränsistyneen oloinen vaikutelma, tolppien päälle rakennettuja taloja ja umpeenkasvaneita, roskaisia puutarhoja, kaupunkiinkin saavuimme hautausmaan läpi halkovaa valtatietä pitkin!

 

 

Kävelykierroksella tapasimme Frankin, entinen poliisi, nykyinen kävelevä ”opas”, joka päätti liittyä seuraamme. Olimme kuulema hyvässä suojeluksessa hänen kanssaan! Frank oli hauska tarinankertoja, juttua riitti hänen omasta elämästään, maan polittisista tapahtumista, hirmumyrskyistä, tapaamistaan ulkomaalaisista ja lisäksi hän esitteli meille paikkoja. Lopuksi hän tietenkin pyysi pientä avustusta 18-lapsisen katraansa ruokakuluihin.

 

Mutta mitä oikeastaan Belizessä kuuluisi tehdä? Mennä saarille ja riutoille, jotka ovat läntisen pallonpuoliskon suurimpia, snorklaamaan ja sukeltamaan, sininen aukko (Great Blue Hole) lienee monen haaveissa, mutta ilman sukellustaitoja ei meillä ollut mitään asiaa vedenalaiseen maailmaan. Joten maantie vei meitä eteenpäin, Orange Walkiin, kohti Meksikon rajaa.

Orange Walkissa kuitenkin päädyimme vesille, mutta veneellä, ajoimme moottoriveneellä mutkaista, kapeaa, rämemäistä New River -jokea takaisinpäin sisämaahan ja teimme retken Lamanain maya-rauniokaupunkiin. Uintireissut oli syytä unohtaa, sillä näimme rantamaisemissa useita krokotiileja, myös yhden iguaanin, lepakoita, lintuja, apinoita, kaikki eläimet mitä oppaamme oli luvannutkin, että hyvällä tuurilla ehkä... Lisäksi ohitimme rommitehtaan, sokeritehtaan ja mennoniittien (ei tekniikkaa, ei radiota, ei televisiota, jne) maatalousyhteisön.

 

 

 

 

Vastassamme viidakossa, pyramidien keskellä oli valtava mölyapinoiden kuoro, konsertti ei ollut korvia hiveleviä sulosointuja, vaan karjunta kuului pitkän matkan päähän. Lamanai, (tarkoittaa veden alla oleva krokotiilia) yksi vanhimmista löydetyistä Maya-kaupungeista oli asuttuna n 3000 vuoden ajan 1650-luvulle saakka. Vaikka vasta 5% rakennelmista on kaivettu viidakon kätköistä ovat suurimmat pyramidit Jaguar Temple, Mask Temple, High Temple jo turistiretkien kohteena. Yhden pyramidin sisältä argeologit olivat löytäneet hautakammion (harvinaista kuulema), muutoin pyramidit ovat olleet seremonia- tai astrologisia paikkoja. Ja selvisi syy myös korkeisiin portaisiin: korkeat ja syvät portaat veivät vähemmän tilaa kuin matalat ja leveät, mayat olivat lyhytkasvuisia, tosin ylimistö ja valtaapitävät pitempikasvuisia ja huipulle kiivettiin vain silloin tällöin. Ja jos konttaamaan joutui, niin pääsi hitaasti ja paremmin kohti jumalallisia päämääriä ja kohti aurinkoa.

 

 

Miedän päämäärä oli nähdä maisemat, hiki kiivetessä tuli, mutta näkymät olivat huipulta (High Temple) mahtavat, jos ylös pääsi helposti, niin alastulo oli hankalampaa.

Meillä on nyt neljä kuukautta reissua takana, ja tuntuu, että aika on mennyt liiankin nopeasti, jäljellä enää Meksiko ja pieni pätkä USAssa, aikaa vajaa kuukausi. Joten paluumatkan valmistelut piti jo laitettaa vähitelleen käyntiin. Buukkasimme siis lentoliput.

Pyörä palaa takaisin laivarahtina Houstonista, suomalaisomisteinen firma Finn-US Logistics kuljettaa konteittain tavaraa USAsta Suomeen, joten pyörä pakataan huhtikuun viimeisellä viikolla konttiin ja sillä on edessään viiden viikon merimatka Helsinkiin. Mutta, että omalla pyörällä päästään Valtoihin ja että se saadaan siellä tullattua ulos ja konttiin Houstonissa, vaatiikin hieman byrokratian koukeroita ja niitä ei tehdä viime minuuteilla rajalla. Ja tämä kuvio selvisi meille sattumalta etsiessämme laivarahtimahdollisuuksia, onneksi etukäteen. USAn rajalle saapuessamme joudumme hakemaan väliaikaista tuontilupaa pyörälle (siis normaaliprosessi), mutta luvan liitteeksi tarvitaan EPA Nonresident Exemption Letter, joka on anottava etukäteen! Mutta onko lupa tarpeellinen vai ei – tästäkin liikkuu ristiriitaisia tietoja.

Lähtimme vapaamuotoisen kirjeen United States Enviroment Protection Agency -virastoon, jolle esitimme pyynnön maahantuonnista sekä pyörän ja hakijan tiedot. Tämän jälkeen saimme ”memorandumin”, joka piti hyväksyä allekirjoituksella ja lähettää heille takaisin. Reilun viikon kuluttua tästä saimme virallisen lupakirjeen EPAlta. Kirje antaa luvan tuoda ”ei USAn määräykset täyttävän ajoneuvon” väliaikaisesti maahan, korkeintaan yhdeksi vuodeksi. Määräys on tullut voimaan 2010 ja eri raja-asemat vaihtelevasti vaativat sitä. Halusimme kuitenkin olla varmoja, että pyörä saadaan maahan ja maasta pois, joten anoimme luvan. Tähän kirjeenvaihton meni aikaa kaikkiaan parisen viikkoa, mutta homma sujui sähköpostitse ja vaati vain tulostamista ja skannailua nettikahviloissa.

Toinen asia on vakuutus, joka USAssa ei ole pyöräkohtainen, vaan henkilökohtainen. Ei pakollinen, mutta ehkä kuitenkin suotava. Sitäkään ei saa rajalta. Väliaikaisen vakuutuksen ja vielä järkevähintaisen etsiminen on meneillään, haimme vakuutusta lopulta Fernet-nimisestä vakuutusyhtiöstä (halvin löydetty), jonka vakuutuksen minimi oli 1 kk, tämäkin anomus oli lähetettävä heille allekirjoitettuna Päätöstä odotellaan.

Ja kaikki tämä noin viikon ajelua varten, alunpitäen meidän piti ajaa Miamiin saakka, mutta suunnitelmat muuttuivat ja määränpääksi jää Houston, TX.

Karttalinkki

< Edellinen - Takaisin hakemistoon - Seuraava >