Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen 10.12 - 18.12.2013 Sudan Etiopian puolella pari kaveria pelottelivat meitä kauhukuvauksilla Sudanin rajatouhuista: kaikki laukut pengotaan, kaikki haluavat rahaa, kameran käytöstä joutuu vankilaan, jne. Mikään edellämainituista ei siis pitänyt paikkaansa, mutta byrokratian koukeroita riitti. Transit-viisumithan meillä oli jo passeissa, mutta rajalla oli kutenkin täytettävä kaavake, jossa kysyttiin samat asiat kuin viisumianomuksessa. Passiin lyötiin leima, jossa edellytettiin rekisteröitymistä kolmen päivän sisällä. Pyörän tullaus vei oman aikansa, carneen tiedot käännettiin arabiaksi ja toiseen lappuun kirjattiin pyörästä kaikki mahdolliset tiedot - näitä kuulema tarvittaisiin maasta poistuttaessa. Maksua näistä perittiin n. 14 Sudanin puntaa (n. 2 euroa). Yritimme myös hoitaa rekisteröitymisen rajalla, mutta myöhemmin selvisi, että ei se ollutkaan sitä, mitä luulimme. Pääsimme parin tuntia kestäneiden rajamuodollisuuksien jälkeen tielle. Olimme maassa, jossa pankkiautomaateista ei saa rahaa Visalla tai Eurocardilla, alkoholia ei ole tarjolla eikä saatavilla, eikä vesspaperia myöskään löydy mistään. Ennätimme ennen illan tuloa Gedarefin kaupunkiin, 150 km rajasta. Etiopian ylänköjen jälkeen putosimme ns. aivan tasaiselle maaperälle, oli paljon peltoja ja viljelyksiä sekä satapäisiä vuohi- ja karjalaumoja.   Vastaantuleva liikenne oli rekka- ja tankkiautoja, joten oletettavasti polttoaineita siirtyi tältä puolelta rajan yli Etiopiaan. Tie oli painaumia ja reikiä täynnä. Oli myös kova sivutuuli. Gedarfin El Motawakil -hotellin huonehinta oli pöyristyttävä, lähes sata dollaria yö, ei ollut pyyhkeitä, ei vessapaperia, ei aamiaista, lisäksi meidät eristettiin muista hotellin asukkaista omaan kerrokseen ja tietenkin ylös, joten laukkujen raahaamisessa oli oma työnsä. Helteisen ja hikisen ajopäivän pelastus oli kylmä suihku - kuumaa vettähän ei hanoista tullut. Aikoinaan Bagdadissa opetellut muutamat arabian kieliset sanat ja lauseet oli nyt palautettava mieliin. Gedarfista jatkoimme erittäin tuulisessa säässä kohti Khartumia,Vlad Madanin jälkeen tie seurasi Sinistä Niiliä, ja kaupungissa päätimme majoittua Niilin rannalla sijaitsevalle Blue Nile Sailing Clubin leirintäalueelle. Tapasimme siellä itävaltalaisen pariskunnan, Susannen ja Karlin, joiden Afrikan autoreissu oli kestänyt jo lähes kaksi vuotta. Muita turisteja leirintäalueella ei ollut. Itse Khartumin kaupunki vaikutti väljästi rakennetulta ja osittain jopa modernilta uusine rakennuksineen, liikenneruuhkat olivat kyllä mittavia huolimatta toimivista liikennevaloista.   Niilin rannalla tuuli yltyi ja ilman viileni huomattavasti, telttailu ei enää vaikuttanut niin mukavalta vaihtoehdolta. lisäksi leirintäalueen vessat olivat siinä kunnossa, että kumisaappaat olisivat olleet tarpeen. Juteltuamme itävaltalaisten kanssa rekisteröitymisestä, totesimme, että passiin olisi pitänyt saada todennukseksi tarra, ja rajalla kirjatut tiedot olivat yhtä tyhjän kanssa. Khartumiin tullessamme oli useita tiesulkuja ja kontrolleja, joissa passit tarkastettiin ja tiedot kirjattiin ylös, ehkäpä juuri kontrolloivat tätä kolmen päivän sääntöä. Jäin purkamaan leiriä ja Heikki suuntasi kaupungille etsimään sisäministeriön toimistoa, jossa rekisteröinnin voisi hoitaa. Tiedossa oli neljä eri osoitetta, joista mikään ei pitänyt paikkaansa. Lopulta eräs mies oli tarjoutunut viemään Heikin perille oikeaan osoitteeseen, jos hän itse samalla saisi kyydin sinne pyörän takapenkillä. Passin etusivun kopio, viisumin kopio, valokuva, sponsorin puolto/kutsukirje ja 290 SDG/hlö (38 euroa/hlö) vaadittiin prosessiin. Ibrahim, vanha mies, oli avulias ja jonkun firman omistajana hän kirjoitti firmansa puolesta puollon lomakkeeseen, joten sponsoria ei tarvinnut enää etsiä mistään muualta. Ihmiset olivat erittäin ystävällisiä ja avuliaita, ja kaikki toivottavat turistit tervetulleiksi, mutta hankala ja rahaa vievä byrokratia lienee kyllä esteenä turisimin kasvulle tässä maassa! Mutta, positiivista oli, että täällä ei kukaan kerjännyt, ei juossut perässä, eikä tyrkyttänyt mitään! Aamupäivä siis hupeni kaupungilla, lisäksi leirintäalueelle luvannut tulla rahanvaihtaja ei ilmaanutkaan paikalle, joten oli vielä tehtävä yksi reissu pimeille rahanvaihtomarkkinoille - ei siis sallittua, mutta kurssi melkein tuplasti parempi pankin kurssiin verrattuna. Iltapäivä oli jo pitkällä, kun jatkoimme Niilin vartta pitkin kohti pohjoista, rekkaliikennettä oli jälleen paljon, sillä tie vei myös Punaisen Meren rannalle, Port Sudaniin. Matkan varrelle jäi Mereo, Kushiten kuningaskunnan pääkaupunki v 270 eaa, mustien faaraoiden maan raunoituneet palatsit ja hautapaikat, pyramidit, jäivät siis meiltä väliin, onneksi osa pyramideista näkyi hyvin myös tieltä.  Muut näkymät olivat ruohoaavikkoa ja hiekkaa, Niilin puoli oli kuitenkin vihreää ja täynnä taatelipalmuja. Meron kohdalla vastaamme ajoi saksalainen Ben, 400cc KTM:llä, hän oli tullut Euroopasta reittiä Tunisia - Libya - Egypti ja oli matkalla Kapkaupunkiin - harvakseltaan on ollut motoristeja liikenteessä johtuen Egyptin tilanteesta... El Dameria lähestyttäessä aurinko peittyi hiekka- ja pölypilvien sekaan, maisema oli pölystä täysin harmaa ja hiekka juoksi tuulen mukana pitkin tien pintaa. Yövyimme Atbarassa, hotelli oli jälleen kuin menneestä maailmasta, mutta nyt kuitenkin siisti ja oikeastaan kodikaskin. Aavikkomatkailu jatkui aamulla tuulisessa säässä, matkasimme 310 km kilometria Bayadan aavikon halki uutta tietä pitkin, rekat katosivat rannikon suuntaan, oli ainoastaan muutama vastaantulija, ja olimme jo aamupäivällä Karimassa. Kariman aavikkokaupunkia hallitsee Jebel Barkal, pyhä vuori, jonka ympärillä sijatsevat Kushin Napatanin kungingaskunnan temppeleiden rauniot ja useita hyvin säilyneita pyramideja. Kaupunigin majoitustarjonta oli tosi huono: täysin ala-arvoinen ns. hotelli, jossa petipaikat olivat takapihan rautasängyillä ja nuubailaistyylinen majatalo, jonka hintataso meni yli ymmärykseen (n. 300 USD). Onneksemme majatalon ovivahti kilautti kaverilleen ja meille järjestyi majatalon vierestä jonkinlainen vierastalo, jossa oli kuusi makuuhuonetta ja ruokailusali. Tyhjä talo, ja maksoimme kyllä näistäkin petipaikoista ylihintaa, mutta olimme 10 min kävelymatkan päässä rauniokaupungista.     Teimme ennen auringonlaskua parin tunnin kävelykierroksen raunioilla ja pyramideilla, paikallista nuorisoa oli myös paljon liikkeellä, he olivat tosi innokkaita juttelemaan kanssamme.       Matka Wadi Halfan satamakaupunkiin jatkui, jo Khartumissa saimme lähetettyä sähköpostitse tarvittavat dokumentit fixeri Magdille, hänen mukaansa silloin kaikki oli ok ja varaukset lautoille olivat kunnossa. Yövyimme vielä Dongolassa, jonne saimme infoa Magdilta, että 1. luokan paikkoja ei oliskaan saatavilla lautalle (1. luokka = hytti kahdella vuoteella) - Assuanissa pidettävä konferenssi täyttäisi koko laivan ja hyttipaikat oli jaettu paikallisille. 2. luokan kansipaikat olivat varatut ja hän yrittäisi järjestää pääsyn käyttäämään 1. luokan vessatiloja...   Viimeiset 400 km Wadi Halfaan seurasimme jälleen Niilin vartta, Nubian autiomaan maisemat vaihtelivat heikka-aavikosta pieniin hiekka - ja kivikukkuloihin ja vuoriin, oli myös dyynejä, muutamassa kohdin Niili putkahti esiin, reitin varrella jäi myös useita pieniä kyliä. Mutta jälleen tuuli oli valtavan voimakas, pohjoisesta tai luoteesta, ja hiekka pöllysi koko ajan yltyen välillä jopa heikkamyrskyksi, jolloin näkyvyys katosi kokonaan.       Ja tie siis päättyi Wadi Halfaan, itse kaupunki, muutaman ison hiekkakukkulan reunalla, oli pieni ja rähjäinen läpikulkupaikka, ja vilkas ainoastaan laivan lähtö- ja tulopäiväinä. Nubialaisten vanha Wadi Halfa oli hautautunut aikoinaan Niilin alle. Edessä oli reilun 300 km mittainen vesimatka.   Fixeri Magdi oli varannut meille hotellihuoneen kaupungista ja pian sinne saavuttuamme hän tulikin paikan päälle selostamaan tarkemmin jatkokuviot: rahtilautta oli satamassa, jota lastattiin parhaillaan, pyörän lastaus tapahtuisi maanantaina ja kun lautta olisi täynnä, se lähtisi kohti Egyptiä. Matkustajalautan startti olisi tiistaina klo 16. Hyvällä tuurilla molemmat laivat saapuisivat lähes samanaikaiseti Assuaniin. Ja hän yrittäisi tehdä vielä kaikkensa saadakseen meille makuupaikat tai pääsyn komentosillan tiloihin. Annoimme Magdille kaikki dokumentit ja passit ja hän lupasi hoitaa puolestamme paperisodan, maku mushkila - no problem. Hotelli Cangan oli kaupungin komistus - värityksensä puolesta - ja muuta paikasta ei kannatakaan kertoa...   Maanantaina puolenpäivän tietämillä Magdi saapui hotellille, miehet lähtivät satamaan ja pyörä siirtyi proomulle jauhosäkkien kaveriksi. Kaikki oli sujunut helposti, Magdi ainoastaan oli maksanut lähes jokaiselle satama-alueen virkailijalle jotain. Carneen hän luovutti takaisin leimoilla varustettuna. Tiistaina puolen päivän jälkeen hän lupasi viedä meidät satamaan. Lauttapaikat, pyörän rahti ja kaikki sählinkikulut sekä Magdin palkkio olivat yhteensä 195 USD.     Tiistaina iltapäivän kuluessa Magdi lähti kanssamme satamaan, istuimme odotussalin penkeillä täyttämässä muutaman lomakkeen, hän juoksi erinäisia luukkuja läpi, passeissa oli leimat ja kaveri saattoi meidät laivaan. 250-paikkainen matkustajalaiva oli ammuttu täyteen, noin 500 -600 matkustajaa, emme saaneet hyttipaikkaa emmekä sulloutuneet alakannen 2. luokan kansituolipaikoille, vaan kapteenin luvalla (ja 30 USD:lla) pääsimme komentohytin edessä olevalla kannelle. Ja lisäksi saimme pääsyn 1. luokan asiakkaiden ravintolaan ja vessatiloihin. Ykkösluokasta ei kyllä kannattanut puhua mitään, tilat olivat hirvittävän epäsiistit ja sotkuiset, ainoa siisti paikka oli se kansi, joihin muilla ei ollut lupa tulla. Joka ainoa laivan nurkka oli täynnä väkeä ja matkustajia tuli yhä vain lisää, nyssäkkää, säkkiä, matkalaukkuja, pahvilaatikoita yms. kannettin laivan uumenin, lopulta laiva lähti liikkeelle klo 18. Pyörä jäi vielä laiturin kupeeseen proomulle.   Kannella oli kivaa niin kauan kuin auringon säteet lämmittivät. Niilin ylle nousi täysi kuu, yön pimeydessä loisti upea kuunsilta ja tähtitaivas, olisi voinut olla tosi romanttista ihailla näkymiä, mutta tuuli yltyi ja ilma kylmeni. Kaikki mahdolliset vaatteet oli päällä, oli makuupussi, oli avaruuslakana (joista toisen tuuli vei jonnekin Niilin syövereihin) ja paksu viltti, useat pelastusliivit toimittivat patjan virkaa - ja siitenkin paleli eikä siitä nukkumisesta tullut mitään. Toisella kannellakin riitti useita yöpyjiä, monellahan olikin jo valkoiset "yöpaidat" valmiiksi päällä ja pyyheliina kiedottuna pään ympäri, ehkä he olivat paremmin karaistuneet koleaan säähän. Istuimme pitkän tovin ravintolassa, jossa juttuseuraa löytyi, ainoina valkonaamoina ja ajotakit niskassa olimme kai kiinnostavia ja monet halusivat räpsiä meistä kuvia kännyköillään. 18.5 h kuluttua saavuimme Assuaniin, Egyptiin. Satojen ihmisten poistuminen laivasta samanaikaisesti kapeaa käytävää pitkin oli hirveää kaaosta, huutoa, tönimistä ja etuilua, jota suosiolla kannatti seurata rauhassa takaviistosta. Pääsimme lopulta laiturille ja vastassamme oli fixeri Mohamed ja hänen serkkunsa, heidän luotsaamina selvisimme maahantulomuodollisuuksista salaman nopeasti. Meidä passit oli jo leimattu laivassa, ohtimme useita tarkastuspisteitä ja kaikki ne sadat muut jonottavat matkalaiset vain seuraamalla isäntiämme - he näyttivät tuntevan viranomaiset ja kädenheilatuksella menimme kaikkien ohitse. Matkatavaroiden läpivalaisu, sen jälkeen vielä passien tarkastus ja ulosmenevällä portilla kontrolli, että kaikki muodollisuudet oli varmasti hoidettu, ja istuimme autossa matkalla Mohamedin meille varaamaan hotellin kaupungin keskustassa. |
 |
|
|
|