Aamulla Costa Rican/Nicaraguan rajalle Penas
Blancasiin, ajoimme kilometrien rekkajonosta ohitse ja sen jälkeen
alkoi kopin etsiminen, jossa pyörä tullattiin maasta ulos. Sitä ei
tietenkään löytynyt, joten passileimojen jälkeen palasimme vielä
takaisinpäin, kunnes puskien takaa ja kyselyjen jälkeen päädyimme
oikean rakennukseen. Tämän jälkeen eteenpäin Nicaraguan
puolelle, ympärillämme oli hetkessä useita rahanvaihtajia ja
”helppereitä”, kavereita, joista oli työlästä päästä eroon,
rajanylitysprosessin kun tietää, niin miksi pitäsi maksaa jollekin
siitä, että joku juoksuttaa eri luukkujen läpi? Varsikin kun tällä
rajalla dollareita kerättiin muutenkin jo nopeaan tahtiin.
Ensin pyörän tuholaistorjunta
(renkaat suihkutettin), hinta 3USD, seuraavaksi maahantulotoimistoon,
käsittelymaksu 1USD/hlö, leima passiin 12USD/hlö, matkatavaroiden
tullausilmoitus ja leima paperiin (ei veloitusta), liikennevakuutus
12USD, tienkäyttö/turistimaksu 5USD. Näiden papereiden kanssa
tulliin ja pyörän maahantullaukseen, viimeisenä vielä
poliisitarkastus, jossa tarkastettiin, että kaikki liput ja laput
oli maksettu ja sitten maantielle. Rajan ylitykseen meni vajaat 2h,
vain 12 erillistä luukkua/toimistoa ja lisäksi vielä papereiden
kopiontipaikat.
Edessä jälleen uusi maa, Nicaragua
(yhdistelmä sanoista nicarao, viittaa alkuperäisväestöön ja agua
veteen), Väli-Amerikan maista suurin, mutta myös yksi köyhimmistä,
saman verran asukkaita kuin Suomessa, siirtomaatyyliset kaupungit ja
päällystetyt tiet Tyynen valtameren puolella, viidakko Karibian
puolella. Kaksi valtavaa järveä. Väliin jää useiden tulivuorten
vuoristoketju. Maan poliittinen elämä lienee monelle meistäkin
lehtien palstoilta tuttua; itsenäisyytensä (v 1821) alusta alkaen
täynnä värikästä ja veristä kuohuntaa: poliittisten puolueiden
keskenäistä kahinointa, Yhdysvaltojen miehitys, sisällisota,
sotialasdiktatuuri (Somoza), vallankumous (sandinistit), vuosia
kestänyt sissisota, suurvaltojen politiikkaa, korruptiota, murhia,
kadonneita ihmisiä, pelkoa, turvattomuutta... Lisäksi kaikkeen
tähän luonnonkatastrofit. Joten eipä ole maa vielä massaturismin
pilaama.
Ajomatkamme oli rajan jälkeen lyhyt,
ohittelimme useita hevoskärryjä ja härkävankkureita , Rivaksen
kautta San Jorgen satamaan ja kyselemään lauttaliikennettä Isla de
Ometepen saarelle. Hetken kuluttua meillä oli varaus iltapäivällä
lähtevälle lautalle.
Kyseessä ei ollut merenrantakohde, vaan Lago
de Nicaragua, maan suurin järvi ja sen suurin saari Ometepe. Saaria
järvestä löytyy nelisensataa ja järven erikoisuus on makeassa
vedessä elelevät hait. Ometepe on ollut alunperin kaksi erillistä
saarta, mutta tulivuoren purkauksissa ovat yhdistyneet. Tulivuoret ,
Volcan Concepcion (1610m) ja Volcan Maderas (1394m), näkyivätkin
rannalta hyvin. Concepcion on edelleen aktiivinen ja purkaantunut
viimeksi v 1957. Laivamatka Moyogalpaan kesti alkuperäisen tunnin
sijaan vajaat kaksi tuntia, järvellä oli kova aallokko ja osa
matkustajista tietenkin pahoinvoivia.
Tapasimme lautalla
”minnetuulikuljettaa” Velen, kemiläisen backpackerin -
ensimmäinen tapaamamme suomalainen kolmeen kuukauteen - ja
päädyimme samaan Finca Santo Domingo -hotelliin, tulivuorten
välissä sijaitsevalle niemelle Playa Santo Domingossa. Saaren
pikkukylät ovat vielä alkuperäisessä asussaan, tosin turismi tuo
jo toimeentuloa useammallekin, mutta lentokentän (rakenteilla)
myötä vielä uinuvat paikat saattavat muuttua joksikin muuksi.
Velen kanssa riitti juttua ja pari pientä rommipulloakin tuli
tarinoinnin ohessa kumottua. Aiotut kaksi yötä saarella venyi
kolmeen, iltapäivän uintireissu Ojo de Aguan vuoristolammessa oli
virkistävä, lisäksi ajoimme saaren ympäri ja kipusimme San
Ramonin vesiputoukselle, putouksella oli korkeutta n.100 m.
Saarikierros vei koko päivän, vajaat 40 km saaren teistä oli
päällystetty ja kaikki muu enemmän tai vähemmän kivistä
kärrypolkua, ylä- ja alamäkeä, sopi paremminkin hevosille tai
mopoille. Patikkareissukaan ei ollut helpoimmasta päästä. Mutta
tulihan nähtyä läheltä saarten alkuperäisten asukkaiden elämää
ja runsaasti hevosia sekä lehmiä.
Sunnuntaina palasimme takaisin
mantereelle, ja yllätys, yllätys – törmäsimme satamassa
saksalaisystäviimme, mukana reissasi nyt myös aussi Rodney
(Stahratten tuttu), olivat kaikki menossa saarelle.
San Jorgesta Granadaan oli vain vajaan
70 km:n ajomatka. Saarella oli tuullut mukavasti ja helle ei ollut
niin uuvuttavaa, mutta nyt ajokamat liimautuivat ihoon kiinni.
Siirtomaatyylinen Granada oli
viehättävän pieni kaupunki, punatiilikattoisia, värikkäitä
taloja, keskustaa hallitsi iso mango- ja malinchepuiden reunustama
puisto ja puistoa kiersi useat isot rakennukset ja
katedraali. Kävelykatu oli ravintoloiden ja kuppiloiden valtakuntaa.
Kaduilla kurkimme talojen porttiovista pihoille, kaikilla näytti
olevan vihreät, isot sisäpihat ja varjoisat patiot sekä runsaasti
keinutuoleja. Illan pimetessä asukkaat avasivat porttiovensa,
siirsivät kiikkustuolinsa oviaukkoihin ja sitten keinumaan!
Me päädyimme Oasis-hostelliin, jonka
oviporttien takaa löytyi myös vihreä puutarha, sisäpihan katosten
alta riippukeinuja ja keinutuoleja sekä myös eteiskäytävästä
paikka pyörälle. Ja runsaasti kovaäänistä backpacker-porukkaa.
Viihtyisä paikka, joka muuttui vähemmän viihtyisäksi kirppujen
(tai muita ötököitä) puremien myötä... Aamulla huomasimme
respan takaseinän ison kyltin, kaikki huoneet oli tyhjennettävä
keskiviikkona – tiedossa tuholaistorjuntaa!. Meillä oli pyykit
pesulassa ja vielä yksi yö varattuna, oli siis vain kärsittävä.
Tuli levoton yö.
Pitäköön Granada kirppunsa,
matkasimme Leoniin, jonne ajoimme toisen suuren järven Lago de
Managuan ja maan pääkaupungin Managuanin sivuten. Leonin
kaupunkikuvaa hallitsi valtava 18-luvulta peräsin oleva,
Väli-Amerikan suurin katedraali.
Kaupungista oli vaikeaa löytää
majapaikkaa, joko ne olivat täynnä tai pyörälle ei paikkaa –
korkeat jalkakäytävät ja lisäksi kaksi tai kolme porrasaskelmaa
lattiatasolle hankaloittivat asiaa. Chilli Inn -hosteliin pääsimme
kadulta lankkua pitkin ja sen jälkeen pyörä ajettiin ravintolan
läpi ja kapeaa käytävää pitkin keittiön viereen... Jälleen
kuuma päivä ja pienen kaupunkikierroksen jälkeen oli vetäydyttävä
varjoon.
Seuraavana aamuna siirryimmekin parinkymmen kilometrin
päähän rannikolle, Los Penitaksen rantakylään, saimme kutsun
synttäreille. Iltapäivällä saapuivat transalpinistit ja muu remmi
samaan paikkaan, juhlimme illan Romanin synttäreitä valtameren
aaltojen pauhatessa taustamusiikkina.
Aamulla lähdimme jälleen eri
teille, itse ajoimme sisämaahan ja kohti pohjoista. Maisemat olivat
auringon polttamia, kuivaksi palanutta heinikkoa, hiekka pöllysi
kovan tuulen voimasta siihen malliin, että näkymät olivat kuin
usvan peitossa. Mutta ajamisen kannalta hyvä tie oli hyvä ja vähän
liikennettä, loppumatka sujuikin tulivuorten ja tupakkapeltojen
viitoittamalla Panamericalla Somotaan, lähelle Hondurasin rajaa.
Karttalinkki 2
< Edellinen - Takaisin hakemistoon - Seuraava >
