Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen 5.12 - 9.12.2013 Etiopia Pienellä kikkailuilla saimme siis viisumit hieman nopeutetussa aikataulussa, ja pääsimme torstai-iltapäivänä lähtemään Addis Abebasta. Kim's Holland Houseen saapui muutamia motoristeja, joista Jan-Lucasin ja Bas (isä&poika) suunnitelmat olivat samat kuin meillä, Euroopan puolelle jollakin konstilla. Heillä oli kuitenkin edessä visiitti Sudanin lähetystöön, joten tuskin he heti pääsivät jatkamaan matkaansa - ehkä tapaamme heidät jossain myöhemmin matkan varrella. Hollantilaispoika Edwin seikkaili etelää kohden. Ja kaikilla oli pientä huoltoa pyörien kanssa. Iltapäivän liikkenne Abebassa oli suhteelliisen rauhallista, joten pääsimme nopeasti ulos kaupungista, ylängöillä, n. 3000 - 3200 m, ilma tuntui viileän raikkaalta ja viileni vielä lisää iltaa kohden. Yövyimme Debre Birhanissa, hieman rähjäisessä hotellissa, huoneen hinta oli n. 8 euroa. Ravintolassa oli tosi vaikea tilata mitään, kun mitkään sanat eivät riittäneet, ei meillä amharan eikä ravintolanpitäjillä englannin kielisinä. Lopulta keksimme sanan pasta ja tyttö kipaisi hakemassa jostain kulmakaupasta spagettipaketin, josta valmisti meille iltaruuan. Aterian aikana seurasimme tv:n uutisista Mandelan elämänkuvioita, valitettavati englanninkielisten uutisten ääni oli kytketty pois, tilalla soi etiopialainen "humppajoiku", korkealla ja kovaa... ja myöhään yöhön!   Yö oli kylmä, samoin aamu. Koleus unohtui nopeasti, sillä maisemat vaan paranivat, nousimme yhä korkeammalle, ja muutaman Mussolinin rakennuttaman pienen tunnelin jälkeen päädyimme jälleen alamäkeen. Termaber Passissa riitti kiemuraa ja kurvia. Ajoimme koko päivän vuoristomaisemissa, 3500 - 3800 m korkeudessa, maisemat olivat kuin paremmistakin postikorteista. Liikennettä oli harvakseltaan ja väisteltävinä jälleen eläimet ja jalankulkijat. Peräämme ei kuitenkaan enää huudeltu, suurin osa reitin varrelle jäävistä kylistä oli erittäin muslimivoittoisia, naisten peittävät asusteet paljastivat vain nenänvarren.       Itsenäisyyspäivää vietimme Kombolchassa, Sunny Side -hotellissa, joka oli seudun paras, netti toimi kohtalaisesti, joten pääsimme seuraamaan Suomen tv:stä "illan pakollista" muutaman hetken ajan. Seuraavana päivänä ajo jatkui edelleen vuoristossa, Woldiyasta käännyimme länteen mutkaiselle Chinese Roadille, joka huhujen mukaan olisi rakennettu kiinalaisten vankien avulla. Aikoinaan ko. tie oli Etiopian paras hiekkatie, ja nyt äskettäin päällystettynä erinomaisessa kunnossa. Chinese Roadilta käännyimme pienelle hiekkatielle, Lalibelaan. Reilun 200 km ajomatkaan hupeni jälleen koko päivä, mutkainen vuoristotie otti oman aikansa, ja viimeiset kilometrit tuntuivat jo ikuisuusmatkalta, 60 km vei reilut kolme tuntia! Lalibelaan vievän hiekkatien alkupätkä, 20 km, oli hyvää soratietä, seuraavista 20 km:sta muodostui meille tämän reissun "hell road". Erään pikkukylän keskusraittia ei voinut juurikaan enää tieksi kutsua ja tämän jälkeen tien luonne muuttui: kapea tie kiemurteli ylängön rinteitä ylös ja alas, tie oli täynnä pientä ja isoa irtokiveä sekä lohkareita, sateen syövyttämiä pitkiä ja poikittaisia uria. Tie putosi jyrkästi alas kiviseen, kuivaan (onneksi) jokiuomaan ja nousi jyrkästi kivistä mäkeä ylös, sitten seurasi vähän matkaa tasaista - ja sama toistui uudestaan ja uudestaan... Itsesuojeluvaisto käski ottamaan välillä jalat alle, Heikki taiteli pyörän kanssa ja kaatui kerran kivilouhikkoon. Jostain tyhjästä ilmaantui jälleen paikallisia taivaltajia, heidän kävelyvauhtinsa oli rivakampaa kuin meidän eteneminen, naiset pyörittelivät päätään ja todennäköisesti ajattelivat, että hulluja nuo turistit... Eräs vanha mies tarjosi jopa kättään taluttaakseen meikäläistä eteenpäin! Viimein tie hieman parani ja loput 10 km kaupunkiin oli päällystettyä.     Lalibelan kaupunki (entinen Roha) on Etiopian ortodoksien uskonnollinen ja pyhiinvaeltajien keskus, ja kuuluisa kallioon hakatuista 11 kivikirkoistaan. Vietimme sunnuntain tutustumalla Feleken, paikallisen oppaan, johdolla tähän Unescon maailman perintökohteeseen (pääsylippu 50 USD/hlö). Alueelle tullessamme jouduimme heti alkajaisiksi keskelle isoa tapahtumaa, valkoisiin viittoihin kietoutunut yleisöjoukko oli kokoontunut seuraamaan uuden munkin vihkimistä. Itse päätapahtumasta ei yleisömassan keskeltä nähty juurikaan mitään; munkki piti puhetta, joka nauratti yleisöä, välillä seurasi runsaat kättentaputukset, papisto käytti ahkerasti kameroitaan. Oppaan mukaan edellinen munkki siirtyi (tai siirrettiin) yhteisön toivomuksesta muihin tehtäviin ja tämän uuden johtajamunkin toivottiin olevan edeltäjäänsä parempi. Väkijoukon keskeltä oli helppo bongata joukkoon kuulumattomat, ja tapasimmekin Wim's Housessa tutuiksi tulleet Ruthin ja Johnin.   Lalibelan kirkot ovat monoliittisia, yhtä kivilohkaretta olevia, ylhäältä alaspäin kivestä hakattuja rakennelmia, kuningas Lalibelan rakennuttamia ja peräsin 1100- ja 1200 -luvuilta. Yksikään kirkoista ei ollut samanlainen, ei ulkoa- eikä sisältäpäin, oli massiivisia erilaisia pylväitä, erimuotoisia ja -kokoisia ikkunoita, holvikaaria, kirkot oliviat yhdistetty toisiinsa tunnelein tai kapein kallioon hakatuin käytävin. Kuningas Lalibelan "uusi Jerusalem" oli raamatullista symboliikkaa täynnä ja kirkot oli nimetty raamatullisten paikkojen ja nimien mukaan,mm. Biete Giyorgis -kirkko oli ehkä näyttävin, ristin muotoinen, joka symboloi Noan arkkia. Korkeutta tällä rakennuksella oli 12 m. Kaikki kirkot olivat jokapäiväisessä käytössä, useita pappeja ja diakoneja näkyi kirkoissa toimittamassa tehtäviään, vähäisten turistien hyöriminen ei häirinnyt tuunnelmaa. Kirkkoihin oli vapaa pääsy, kengät pois jalasta ja sisään, alttariosaan ei ulkopuolisilla ollut asiaa. Sisältä kirkot olivat melko askeettisia, muhkuraiset kivilattiat oli peitetty matoilla, alttari ja kirkon pääsali oli erotettu verhoin, ikoneita oli vähän ja niistäkin useat paperikuvia.         Tarujen mukaan kaikki tämä oli rakennettu 23 vuodessa - päivällä urakoivat työmiehet ja yöllä enkelit - mutta mitä olivat työvälineet reilut 800 vuotta sitten ja miten paljon työvoimaa tarvittiin? Ei kai kukaan tiedä, jälkipolvilla on ainakin täysi työ ja iso haaste pitää rakennukset pystyssä ja kunnossa. Eikä missään ollut minkäänlaisia turvakaiteita, vain pieni harha-askel tai liukastuminen kuluneilla kiviportailla...   Alkuilta meni bensan metsästykseksi, huoltoasemalta löytyi ainoastaan kerosiiniä, eikä etsinnöistä huolimatta polttoainetta tuntunut olevan kenenkään varastoissa. Tankki oli lähes tyhjä! Lopulta vinkki, että maksaisimme mitä vain, auttoi - joltakin ja jostakin sitä bensaa lopulta löytyi. Hintapyyntö 10 litrasta oli 1000 birriä, siis noin 4 euroa//litra. Mutta eipä ollut valinnanvaraa, tankkiauton tulosta ei kukaan osannut sanoa mitään, ehkä huomenna tai ylihuomenna... Kukkaro keveni, olo helpottui, ja loppuilta kuluikin Ruthin ja Johnin mukavassa seurassa. Pääsimme siis aamulla Lalibelasta takaisin Chinese Roadille, nyt kuitenkin eri tietä kuin tullessa, alkumatka asfalttia ja loput 40 km soraa. Ensimmäisessä kylässä saimme tankin täytettyä, tosin tälläkin kertaa peltivaraston kanistereista, mutta nyt lähes normihintaan, n. 1 euroa/litra.   Päivän kuluessa ajelimme Gondariin, joka on Etiopian entinen pääkaupunki ja myös yksi historiallisia kaupunkeja palaitseineen ja linnoituksineen. Mutta nähtävyydet sikseen, tälläkin meillä jatkui bensan etsintä, samalla siis tuli tehtyä kaupungin sightseeing-kierros, kun kävimme läpi seitsemän huoltoasemaa. Henkilökunnalla ei ollut muuta tekemistä kuin viittilöidä tankkaajat takaisin tielle. Kahdeksas paikka lopulta tärppäsi, pientä anelua ja tankkia täytettin 5 litralla. Parempi jotain kuin ei mitään, poistuimme kaupungista kohti Sudanin rajaa, jonne oli 215 km. Matkan varrella, jossain pikkukylässä, saimme jälleen tankin täyteen, jälleen kanistereista.  Rajaa lähestyttäessä laskeuduimme vähitellen alas vuoristosta, lämpötila alkoi nousta ja Metemaan saavuttaessa asteita oli lähemmäs +40 C. Vaatteet liimautuivat kiinni ihoon ja hiki valui norona. Etiopian tulli tarkasti maahan tullessa ilmoittamamme laitteet, virkailija kyseli myös pientä "avustusta" ja kun kieltäydyimme, hän penkoi lähes kaikki matkatavarat etsiäkseen jotain ilmoittamatta jäänyttä. Tavaroitahan oli kiva levitellä tien poskessa yleisön seuratessa tapahtumaa. Onneksi kuumuus kävi tullivirkailijan voimille ja lopulta hän luovutti. Narupuomin laskeuduttua pääsimme siirtymään Sudanin puolelle. Ja se reissaajien "hell roadin" alku(tai loppu)pää Kenian Moyalessa oli osittain muuttunut nimensä veroiseksi, uutisten mukaan heimojen keskinäisissä yhteenotoissa oli otettu aseet käyttöön, yli 10 kuollutta, poltettuja taloja, tieliikenne osittain suljettu - onneksi ennätettiin alta pois... (menoreittiä Lalibelaan ei löydy Google Mapsista) |
 |
|
|
|