19. Fin del Mundo

Ke 29.12. - pe 31.12.2010
Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen
Argentiina
 
Ushuaian aamu koitti pilvisenä ja sateisena ja eipä tämä ollut yllätys, sillä kaupungissa on vuodessa vain (!) 160 sateista päivää. Parin kunnon sadekuuron jälkeen taivas kirkastui hieman, joten sit mentiin loppusuoralle. Ruta 3:n viimeinen päätepiste on Lapataiassa, Tierra del Fuegon kansallispuistossa, jonne kaupungin keskustasta on vajaat 30 km. Loppumatka oli hiekkatietä, joka oli sateen jälkeen hieman mutainen ja savinen, joten saimme jälleen uuden rapakerroksen pyörään ja housun lahkeisiin. Kansallispuiston portilla lunastimme 65 peson/hlö sisäänpääsymaksun ja ajattelimme, että tulipa tämän etapin loppuvalokuville hyvä hinta. Kansallispuisto on vuosituhansia täysin luonnontilassa ollutta metsää, pystyynkuivaineita tai osittain maatuneita puita ja niin tiheää, että päivänvalo ei sekaan mahdu, vuorilta tulevia vuoristopuroja, jokia sekä järviä. Uskomattoman kaunista maisemaa. Patikoijille ja retkeilijöille on tarjolla eritasoisia patikka- ja melontareittejä sekä leiriytymisalueita.
 
 
 
 
 
Tien päässä oli sitten vastassa useita busseja, pikkubusseja, takseja ja henkilöautoja, sadottain turisteja, joten jouduimme jonkun aikaa odottamaan, että pääsisimme kyltille potrettiin.
 
Onneksi suurin osa porukasta kurvasikin jo takaisin kaupunkiin ja häslinki alueella rauhoittui. Olimme ainoat motoristit siellä, ja aika moni kävi meiltä utelemassa: ”Oletteko ihan oikeasti tulleet tuolla pyörällä Suomesta asti? Ja ihan koko matkan?” Matkaa tänne kertyi siis 12 296 km.
 
 
 
 
Pakollisten kuvien oton jälkeen kiertelimme vielä alueella ja ajelimme muut kulkuneuvoille sallitut tien pätkät. Löydettiin ”......Fin del Mundo” eli maailmalopun posti, maailmanlopun rautatieasema, ja maailmanlopun museo. Turistien rahat siis kerättävä kaikin mahdollisin tavoin... Postissa otimme erääseen viralliseen asiakirjaan epävirallisen leiman – matkamuistoksi.  
 
 
 

 
 
Kävimme myös museossa, joka kertoi mielenkiintoisen tarinan Tulimaan alkuperäisistä asukkaista, intiaaneista. Näitä nomadeja on ollut ainakin ainakin 4 eri heimoa. Sisämaassa intiaanit metsästivät guanokoita ja rannikolla kalastivat ja metsästivät hylkeitä, elivät siis hyvin luonnonehdoilla olevaa elämää.
 
 

 
Portugalilainen Magalhaes nimesi 1500-luvulla alueen Tulimaaksi intiaanien polttamien nuotioiden mukaan, intiaanit polttivat nuotioita varoittaakseen toisiaan oudoista laivoista. 1600-luvulta eteenpäin useat eurooppalaiset tutkimusmatkailijat ja laivakunnat vierailivat alueella. 1800-luvun puoliväliin menessä intiaanien kaikki vanhat tavat ja perinteet olivat hävinneet, sillä suurin osa intiaaneista alistettiin valtaväestöön tai resevaatteihin, niskuroivat tapettiin ja osa kuoli euroopplaisten mukana tulleisiin tauteihin. Alkuperäisiä intiaaneja lienee nykyisin jäljellä enää vain muutamia.
 
Takaisin palatessamme kävimme Rio Pipon leirintäalueella ja tapasimme vanhan tuttavamme Fredin, joka australilaisen m-pyöräilijän Benin kanssa piti leirintäaluetta pystyssä. Suunnittelimme uuden vuoden aattoillaksi yhteistä asadoa (=grillausta).
 
Torstaina jatkoimme Ushuaian kierrosta aamupäivän sateiden jälkeen, nousimme mutkaista vuoristotietä Cerro Martialin vuorelle, jossa pitäisi olla pieni jäätikkö vajaan 5 km patikkamatkan päässä. Alkumatka sujui nopeasti – tuolihissillä. Ja sitten patikoimaan, mp-varusteet eivät tälläiseen reisuun olleet ihan paras mahdollinen asuvalinta, mutta eipä ollut paljon vaihtoehtoja.
 
 
 
  
Kipusimme vuoren rinnettä, aluksi vuoristopuroja seuraten - loivaa nousua - pikkuhiljaa rinne jyrkkeni ja viimeiset 200 m oli lähes pystysuoraa, pehmeää soraa ja kivikkoa. Kaksikymmentä askelta ja breikki, kymmenen askelta ja breikki, jalat maitohapoilla... Hieman kateellisena katseltiin, kun eräs kaveri paineli rinteitä juosten kuin vuorikauris. Lopulta perillä vajaassa 1000 m:ssä, jäätikköä ei näkynyt, oli sulanut pikku lammikoksi, rinteillä sentään oli lunta runsaasti. Onneksi näkymät korvasivat puuttuneen jäätikön.
Alastulo sujui rivakammin, mutta viimeinen hissi oli jo mennyt tältä päivältä, joten laahustimme hissukseen koko matkan alas asti lähtöpisteeseen.
 
Tönkköjaloille tuli vielä illalla lisää liikuntaa, hosteliimme majoittautui muutama ranskalainen motoristi ja heidän mukaan pihalle ajoi viisi muuta pyörää, mukana mm.Viedmassa tapaamamme kanadalainen Gus, joten lähdimme kaikki yhdessä iltapizzalle kaupungille. Naapureilla oli vähän ihmettelemistä, kun pyörät murahtelivat pienella kadulla. Kaupungin iltaelämä oli vilkasta ja oli vaikeuksia päästä isolla porukalla (13 henkilöa) pizzeriaan, 10 minuutin odotusaika venyi tunniksi. Mutta ei hätää: brasilialaismotoristilla oli viskipullo mukana ja pizzerian omistaja toi meille kapakastaan lasit kadulle, jossa naukkailimme alkudrinkit...
 

 
Perjantaina varustauduimme aaton grilli-iltaan, neljän hengen kokoontumisesta oli muodostumassa isompi biletys, sillä nyt oli jo tiedossa lähes 20 hengen porukka. Harmi vaan, että leirintäalueen omistaja keksi periä meiltä kaikilta yöpymismaksun, vaikka suurin osa porukasta majaili ympäri kaupunkia.
 
 
Comments