|
Ma 27.12. – ti 28.12.10
Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen
Argentiina, Chile, Argentiina
Ma-aamuna klo 9 starttasimme Rio Gallegosista tien päälle, aamun ajokeli oli tuulinen, pilvinen ja kolea (+12). Aikomuksenamme oli ajaa niin pitkälle etelään kuin vain säiden puolesta ja ajallisesti se olisi mahdollista. Rio Gallegosista matkaa Chilen rajalle Monte Aymondiin oli vajaat 80 km.
Rajamuodollisuudet Argentiinan tullissa sujuivat nopeasti, poistumisleima passiin ja pyörän ajoluvan mitätöinti ja lisäksi matkatavaroiden tarkastus, rajan yli ei saanut viedä mitään elintarvikkeita ja laukkujen pengottaessa tulikin mieleen, että välipalaksi vartatut omenat keikkuivat muovikassissa takaboxissa päällimäisenä. No, tarkastaja ei onneksi näitä huomannut, joten ne tuli sitten smuglattua rajan yli!
Reilun kilometrin ajon jälkeen saavuimme Chilen rajakontrolliin, saapumisleima passiin ja pyörän väliaikaisen tuontiluvan täyttäminen ja jälleen kysymykset: onko elintarvikkeita, hedelmiä, tms. No, no, no – ei tarvinnut onneksi laukkuja aukoa.
Chilen puolella matka jatkui hienoa asfalttia pitkin ja 40 km jälkeen tulimme Magalhaesin salmen rantaan. Salmi yhdistää Atlantin ja Tyynen valtameren ja ylitse pääsee vain edestakaisin kulkevalla autolautalla. Lautta oli jo lähes täynnä ja pääsimme viimeisenä sisään, lautan takakansi kiinni ja matkaan. Lautta keikkui jonkun verran, suolaveden pärskeitä roiskui reunojen ylitse, puolen tunnin kuluttua olimme vastarannalla, Tierra del Fuegossa, Tulimaassa.
Tulimaa koostuu pääsaaresta Isla Grande Tierra del Fuegosta ja joukosta pienempiä saaria. Magalhaesin salmi erottaa Tulimaan alueen muusta mantereesta. Chilen puolella oleva saariston eteläisin osa muodostaa kuuluisan Kap Hornin.
Salmen jälkeen tie muuttui hiekkatieksi, maisemat olivat osittain pientä kukkulaa ja mäkeä, täysin autiota seutua usemman kymmen kilometrin ajan. Puolen päivän jäkeen tulimme Cerro Sombreron pikkukylään, josta löytyi huoltoasema, tosin bensan myyjä oli lähtenyt tunniksi siestan viettoon ja asema oli kiinni. Ja eipä meillä ollut edes Chilen rahaa... Pienen kyläkurvailun jälkeen löysimme ensin pankin (rahanvaihtoon), sitten ravintolan (syömään ja lämmittelemään) ja reilun tunnin kuluttua tankki täyteen ja hiekkatietä pitkin 120 km jälleen rajalle San Sebastianiin.
Ja ”same procedure as before” Chilen rajalla leima passiin, pyörän ajoluvan luovutus, kysymykset elintarvikkeista – edelleen ne omenat keikkuivat matkassa. Tämän jälkeen ajoimme lähes 15 km Argentiinan raja-asemalle, jossa jälleen saapumisleima ja pyörälle uusi ajolupa. Huonoksi onneksemme näillä rajapyykeillä oli samanaikaisesti bussilastillinen porukkaa, joten jonotuksissa kului aikaa.
  Rajan ylityksen jälkeen Argentiinan puolella tie muuttui hienoksi asfalttitieksi, Atlantin rantaviivaa seuraillen ajoimme illansuussa Rio Granden kaupunkiin, jonne saapuessa takapenkkiläisen varpaat olivat jo riittävän jäässä, joten majoitumme kaupungin sisääntulotien varrella olevaan pieneen hosteliin. Majapaikasta ei ollut saatavilla mitään iltapalaa, joten onneksi niitä omenoita ei tullut heitettyä pois.
Aamulla jatkoimme Rio Grandesta kohti Ushuaiata, Rio Granden kaupungista ei jäänyt muuta mieleen kuin valtava Falklandin sodan muistomerkki (näitä muistomerkkejä on muuten jokaisessa rannikkokaupungin tai kylän keskustassa) ja ruma teollisuusalue. Ja teollisuusalueen jälkeen jälleen maisemat olivat aukeita kukkuloita. Parikymmen kilometrin ajon jälkeen tien varsille alkoi ilmestyä pieniä puunkäkkäröitä ja kuivaneita puita ja ennen pitkää olimme metsäisissä maisemissa.
  Tämä jotenkin yllätti, sillä viimeiset 2000 km olimme ajaneet pelkkiä tasamaita, joilla ei mitään kunnon kasvillisuutta! Ja kuvitelma oli, että loppumatka olisi edelleen tätä samaa... Ja tästähän nämä maisemat vaan paranivat, loput 200 km rannikolle olivat upeita vuonomaisemia, järviä, jokia, aarniometsiä, naavaisia puita, välillä jopa iso alue palanutta metsää.
    Ja yllättävää myös, että kovat tuulet katosivat. Matkalla ohitimme useita pitkänmatkan polkupyöräilijöitä, jotka hitaasti kitkuttivat mäkiä ylös. Ylitimme Andien loppupään Paso Garibaldissa ja laskeduimme vuoristotietä pitkin Ushuaiaan, Argentiinan eteläisimpään kaupunkiin. Ajoimme kaupungin läpi Beaglen lahden rantaa pitkin, ensi vaikutelma oli, että täällä on muitakin matkailijoita! Itse kaupunki sijaitsee jyrkkien katujen varsilla, taustalla Andien lumiset vuorenhuiput ja edessä Beaglen lahti.
  Majoituimme pienellä kukkulalla sijaitsevaan Hostal del Monteen, josta avatui hienot näköalat joka suuntaan. Iltakävelylenkin teimme kaupungin keskustaan ja saatu ensivaikutelma oli totta, keskustan pääkatu oli täynnä matkamuistomyymälöita, retkeilyvarusteliikkeita, vaatekauppoja, ravintoloita, kahviloita, retkenjärjestäjien kojuja, jne. Ja joka paikka täynnä turisteja!
    Palasimme illan pimetessä takasin hosteliin ja aamusuunnitelmissa oli tehdä ”puolimatkan” loppurutistus, vajaan 30 km matka Lapataiaan, Tierra del Fuegon kansallispuistoon, jonne Ruta 3 lopultakin päättyy. Sieltä eteenpäin ei enää maitse pääse minnekään, Fin Del Mundo, maailmanloppu... edessä merta ja jossain 3000 km:n päässä Etelämanner!
|
 |
|
|
|
