26.2 - 1.3.2012 Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen Costa Rica Panama – Costa Rican rajalle oli
Almirantesta matkaa reilut 70 km, kyseisen raja-aseman piti olla
suhteellisen nopea muihin kahteen, esim. Interamericaan, verrattuna,
näin olimme kuulleet. Ja sunnuntaina liikennekin olisi hiljaisempaa.
Maiden välissä oli Sixaolan rajajoki ja joen yli vei kapea, pitkä,
ruostunut silta. Suurin osa matkaajista, backpackareita, ylitti
sillan jalkaisin, muuta liikennettä ei juurikaan ollut. Sillan
ajokaistat olivat kolmen lankun levyiset, kaistojen välissä oli
vanha ratakisko, vaikutti ensisilmäyksellä epämääräiseltä,
ajettavissa?! Rajalla vierähti aikaa yli kaksi tuntia, Panaman tulli kielsi meitä poistumasta maasta, koska pyörän tullauspaperista puuttui leimat, vain viisi erilaista! Virkailija löi blankolle paperille mallit leimoista, pyörän maahantullaus oli hänen mielestään mitätön! Ilmeisesti virkailija Panama Cityn lentokentän tullauspisteessä ei osannut hommaansa, mutta olikos se meidän vika? Samantekevää meille, olimme poistumassa maasta, Panama City – Sixaola välillä pyörän paperit oli tarkastettu kahdesti, näissä poliisin tietarkastuksissa ei meille kommentoitu mitään puuttuvista leimoista. Ja tiesimme, että samanlaisella paperilla kyseisen rajapyykin läpi oli mennyt jo useampi muu motoristi, tosin usean tunnin odotuksen jälkeen. Alkoi siis ”viivytystaistelu”,
virkailija sanoi soittavansa Panaman tullipisteseen,
naapurivirkailija kuiskutti selän takaa, että 25USD:lla hän
hoitaa asian nopeasti... Saimme onneksi passit takaisin ja siirryimme
sopivassa välissä seuraavalle luukulle, jossa exit-leimat lyötiin
passeihimme mukisematta. Tämän jälkeen ilmoitimme
tullivirkailijalle, että aiomme poistua maasta, kyseisellä pyörän
paperilla ei ole meille enää mitään käyttöä, varsinkin kun
vaikutti, ettei hänellä ollut aikomustakaan hoitaa ulostullausta
seuraaviin tuntien aikana. Maksoimme Panaman tullille jonkinlaisen
3USD/hlö kirjausmaksun ja tullivirkailija käski meidän häipyä...
Siirryimme notkuvia lankkuja pitkin joen yli Costa Rican tulliin,
jossa oli edessä jälleen oma paperihommansa, mutta joka sujui
ystävällisen naisvirkailijan toimesta mutkattomasti, mutta myös
hitaasti. Costa Ricassa on pakollinen 17USD vakuutusmaksu, joka piti
maksaa ennen tullauspapereiden laatimista.Vakuutuksen, samoin kuin
kopiot kaikista papereista, sai ostettua tullin lähellä olevasta
kopiontiliikkeestä. Tämän jälkeen olimme Christoffer
Columbuksen v 1502 löytämässä ”Intiassa”, Costa Ricassa,
rikkaalta rannikolta ei kuitenkaan kultaa löytynyt ja
pääelinkeinoksi ticoille (costaricalaiset) muodostui maatalous.
Banaania, kahvia ja ananasta. Ajoimme valtavien banaanipuuviljelmien
reunustamaa tietä pitkin Cahuitaan, jossa tapasimme jälleen
saksalaiset motoristiystävämme. Karibialaistyylinen rantapaikka
Cahuita oli jo selkeä turistipaikka, kylä oli täynnä
majoituspaikkoja ja ravintoloita valtavan hiekkarannan ja
luonnonpuiston tuntumassa. Meille tämä tarkoitti kävelyreissua
viidakkopolulla, pulikontia aaltojen ja hiekan seassa, hyvää ruokaa
ja letkeää meininkiä! Seuraavana päivänä ajoimme vielä
koko porukalla kohti sisämaata ja eräässä pienessä kylässä oli
jäähyväisten aika, tiemme erkanivat jälleen kerran, itse
suuntasimme jo viistosti kohti pohjoista ja Nicaraguaa. Suunnitelmissamme oli käydä La
Fortunassa ja Costa Rican aktiivisella Arenal-tulivuorella (yksi
monista, mutta kuuluisin), hyvällä tuurilla ehkä näkisimme savua
ja laavaa. Tulivuori oli purkautunut viimeksi v 1968. La Fortuna oli
turistien valtaama, kuten olettaa saattoikin. Keskusta oli täynnä
hotelleja, turistibusseja, matkanjärjestäjiä, krääsäkauppoja –
mutta tavallaan ymmärrettävää, tulivuori kiehtoo, kaikki haluvat
sinne ja niin mekin. Majapaikkamme emäntä kertoi kyllä heti
meille totuuden: ” No lava!” Olimme keskiosassa maata, jossa
kesäaikana ei ole juurikaan sateita, mutta nyt oli, yöllä alkanut
sade jatkui pitkänä lotinana koko aamupäivän ja vielä kuuroina
iltapäivälläkin. Tulivuori oli paksujen pilvien peitossa eikä
vuorelle ollut koko päivänä mitään näkymää. Jotain muuta
siis. Pari. kilometriä kaupungin ulkopuolella sijatsi Ecocentro
Danaus, pieni luontopuisto, jossa jälleen, hyvällä onnella, olisi
nähtävillä sademetsien eläimistöä ja kasvillisuutta.
Kasvillisuutta oli runsaasti, mutta hillitön vesisadekuuro kai
karkotti kaikki eläimet: bongasimme kuitenkin yhden laiskiaisen,
perhosia, lintuja, muutaman ison ”rotan” ja yhden
pikkiriikkisen, kirkkaanpunaisen myrkkysammakon. Ja nämäkin meiltä
olisi todennäköisesti jäänyt huomaamatta, ellei edelläkulkeva
porukka oppaansa kanssa olisi osoitellut meillekin oikeat pusikot. Aamulla aurinko paistoi kirkkaalta
taivaalta, mutta tulivuoren yllä roikkui tietenkin pilvet. Ei paras
näkymä, mutta parempi kuin eilen. Paikallisen aamiaisen, paistettua
riisiä, mustia papuja ja kanamunaa lisukkeena, nautimme parin
amerikkalaisen vanhemman miehen seurassa majapaikkamme puutarhan
ruokailukatoksessa. He olivat jo viettäneet useamman viikon
Fortunassa ja olivat paikasta todella viehättyneitä, toinen heistä
toivoi löytävänsä englannin kielen opettajan hommia, vuokrakämpän
ja mukavan naisen seurakseen – sen jälkeen elämä olisi
”perfect”... Meidän mielestä paikka oli liian turistivoittoinen
pitempään oleskeluun. Jätimme heidät haaveilemaan ja jatkoimme
omia polkujamme tulivuoren rinteille, 17 km kaupungin ulkopuolelle.
Pyörähdimme 10USD/hlö sisäänpääsymaksun avittamina
näköalapaikalle kiikaroimaan, mustuneet laavavirrat olivat
näkyvissä rinteillä, ei muuta. Joten jatkoimme ajoamme
Arenal-järven rantaa pitkin ja aioimme vielä patikkareissulle
viidakkopoluille, mutta 25USD/hlö sisäänpääsymaksu oli jo
jotain, jota ei enää sulatettu. Costa Ricassa sanotaan "Pura Vida", "Täyttä elämää". Maa onkin luontomatkailijan
unelmapaikka, täynnä luontopuistoja ja luonnonsuojelualuita,
flooraa ja faunaa, tulivuoria, sademetsiä, aktivitettiä on tarjolla
niin paljon, että pelkkä ajatuskin jo hengästyttää! Puistojen
sisäänpääsymaksun jälkeen voi omatoimisesti tietenkin liikkua
ko. kohteissa, mutta paikallisen oppaan kanssa tai ohjatuilla
retkillä kaikki on tietenkin helpompaa. Aamiaisella toinen
amerikaanoista kertoi osallistuneensa 2h kestävälle
kanjonipatikkareissulle hintaan 90USD, oli sisältänyt
retkilounaan... Onneksi meiltä löytyy Metsähallituksen ylläpitämät
kansallispuistot ja luonnonsuojelualueet, joihin on vapaa pääsy! Patikointi siis jäi, kiersimme
Arenal-järven, Tilaranin kautta päädyimme Interamericalle ja
eteenpäin kohti Nicaraguan rajaa. Olimme jälleen Tyynen valtameren
tuntumissa ja lähes Patagonian kaltaiset voimakkaat sivutuulet
(sisämaan suunnasta) riepottelivat ajoa. Jätimme jälleen
rajanylityksen aamuun ja yövyimme La Gruzin alapuolella, Salinas
Bayn lahden rannalla. |