Panama Cityn pilvenpiirtäjien takaa löytyi siis muutakin...

  

Panaman lahden rannalla olevat kaksi pääkatua olivat suljettu ja aidattu, lukuisat poliisit vartioivat aluetta, jengi velloi kadulla edestakaisin musiikin tahdissa lanteitaan veivaten, vesipistooleja, vaahtopulloja, viilennystä tankkiautojen suihkuletkujen alla, olutta, grillivarrasta, makkaraa, ilotulitusta, karnevaalikulkuetta, jne. Menossa oli jo perjantaina alkanut La JumboRumba Carneval. Joka kioskin nurkalla soi oma musiikki ja volyymeissa ei kukaan säästellyt, muutaman tunnin kävelyn jälkeen samba ja rumba alkoivat tulla korvista ulos, päässä oli täydellinen kakofonia.

 

Pakenimme nopeasti vanhaan kaupunkiin, Casco Viejoon, jonka kujilta löytyi täydellinen rauha; jälleen upea, vanha keskusta, siirtomaatyylisiä rakennuksia, kunnostettuja ja raunioita, kapeita ja hämyisiä katuja, pieniä toreja, kirkkoja, palatseja.

 

Illalla palasimme vielä takaisin karnevaalihumuun katsomaan karnevaaliparaatia, joka kulki rantakaduilla pitkänä letkana, oli karnevaaliasuihin tai muihin naamiaisasuihin pukeutuneita sambaajia, tavan tallaajia, soittajia sekä tietenkin karnevaalimissi ja Panaman missi pukeutuneina näyttävään polleraan (täkäläinen kansallispuku).

 

Vain neljä päivää humua ja hulinaa, meidän kannaltahan tämä oli nyt turhauttavaa, koko kaupunki, kaupat, virastot, toimistot olivat suljettuja alkuviikon ja me odottelimme epätoivoisesti varaosapakettiamme Euroopasta. Keksimme siis tehdä taksimatkan lentokentän rahtiterminaalin liepeillä olevaan tulliin, joka oli avoinna ja saimme pyörän tullattua maahan, vakuutusta tosin emme saaneet, koska tämäkin toimisto oli suljettu. Mutta mitä vakuutuksella, kun pyörä ei liiku mihinkään.

Ja sitten pari päivää lisää sightseeingiä ja kaupungilla kiertelyä: oli tietenkin lähdettävä katsomaan Panaman kanavaa ja sen läpi kulkevaa rahtiliikennettä. Kanava kulkee maan läpi Atlantilta Tyynelle valtamerelle 80 km:n pituisena. Idea kanavan rakentamisesta heräsi jo 1500-luvulla, kun espanjalaiset pyörivät mantereiden välillä, mutta rakentaminen alkoi vasta 1880-luvulla ranskalaisten toimesta, työ päättyi ranskalaisyrityksen konkurssiin ja vaati myös 22000 työmiehen kuoleman (keltakuume, malaria yms). Amerikkalaiset jatkoivat viidakon raivaamista ja vuorten louhimista, kanava valmistui lopulta v 1914, ja sen hallinointi ja rahtiliikenne jäi amerikkalaisten hoitoon, kanava siirtyi panamalaisten haltuun vasta v 1999.

 

 

Panama City on Väli-Amerikan vauraimpia kaupunkeja pankki- ja maailmankaupan keskuksena, kanava rahtimaksuineen on valtava tulonlähde valtiolle. Kanavan kautta kulkee yli 14000 alusta vuosittain, mutta kapasitetti eikä kanavan leveys ole enää riittäviä, uuden kanavan rakentaminen ja laajennustyöt on aloitettu v 2007. Töiden pitäisi valmistua kanavan satavuotisjuhliin v 2014 mennessä. Pääkaupunki ei todellakaan miltään takapajulalta vaikuttanut - meille sopi mm. 5%:n arvolisävero (ruoka, lääkkeet, kirjat 0%), edullista, todella edullista! Mutta onhan asioilla myös toinen puoli, panamalaisista (n. 3,5 milj.) 30 % elää köyhyysrajan alapuolella!

Keskiviikon aamu koitti ja aloitimme Parcel Forcen Panaman agentin etsimisen, aikaisemmin jo selvisi, että maan postilaitoksen Correos de Panaman nettisivut eivät toimi, sähköpostiviestit Englantiin Parcel Forcelle ja Motoworksille eivät tuottaneet tulosta. Pakettimme jäljet päättyivät seurantatietojen mukaan pvm:lle 15.2.2012, kuljetusta hoitava Parcel Force (= englannin postilaitos) ei saanut meille mitään vastausta aikaiseksi täkäläisestä yhteistyökumppanistaan, lopulta saimme heilta puhelinnumeron, johon soitettuamme selvisi, että ko. numero ei ole käytössä!

Nettiä selaamalla lopulta selvisi, että kuljetusfirman yhteistyökumppani Panamassa on kuitenkin postilaitos, joten lähdimme pääpostikonttorin etsintään kaupungille. Täällähän ei tunneta kunnolla katunumeroita tai talonumeroita ja joku paikka sijaitsee vain jollain kadulla tai aukiolla tai jonkin tunnetun rakennuksen vieressä - hotellin respan henkilökunta ei tiennyt postin sijainnista mitään, taksi päätyi ihan väärään paikkaan. Eräs kadulla pysäyttämämme nainen tiesi lopulta, missä posti sijaitsee ja kertoi myös, että karnevaalien jälkeen kaikki valtion instanssit ovat vielä keskiviikonkin kiinni, joten...

Etsimme kuitenkin paikan, Plaza de Americanin, postin sisäänkäynti löytyi rakennuksen isosta sisäaulasta, lasi-ikkunoiden läpi näimme useita ulkomaisia pakettilähetyksiä ja myös luukun ”aduana” (tulli), joten kyseessä oli siis oikea paikka! Ja konttori avattaisiin vielä klo 13.

Odottelua, odottelua, käytimme odotusaikaa hyväksemme ja kävimme sivukaupungilla tapaamassa mekaanikko Antoniota, englantia puhuva vanhempi kaveri, joka lupasti auttaa meitä kaikin tavoin, kunhan vain saisimme varaosat tänne. Hän kertoi myös samalla, että bemarin huollosta ei juurikaan löydy apua täällä, ja kiinnihän sekin oli vielä keskiviikkona. Palasimme takaisin postikonttorille, postin kasoista ei vielä pakettiamme löytynyt ja virkailija, epämääräisten selitysten jälkeen (= vie aikaa sorteerta lähetykset juhlien jälkeen, tietokoneyhteydet eivät toimi, jne), pyysi palaamaan seuraavana aamuna uudestaan. Manana, manana, niin tuttua täällä!

Menossa oli 9. päivä tilauksen jättämisestä: to-aamulla uudestaan postin kopperoon, sisään kannettiin koko ajan postisäkkejä, joten toiveet olivat jo korkealla, joko vihdoinkin? Jonotusta, odottamista, lopulta virkailija kertoi, että tietokoneella oli tieto, että pakettimme oli Panamassa, mutta vielä lentokentällä ja seuraava kuljetus kentältä konttoriin oli iltapäivällä: Jälleen kehotus: ”Tulkaa uudestaan myöhemmin”. Iltapäivällä palasimme uudestaan jonottamaan, ”momento, momento”, lopulta paketti kannettiin konttorin tiskille! Seuraavaksi siirryimme naapuritiskille eli tulliin, meillä ei siis ollut käsitystä ollenkaan, mitä tullimaksut olisivat ja mihin ne perustuvat, mutta oletus oli, että maksettava oli jotain. Tullivirkailijat laativat laskelmia, laskun punnat muutettiin dollareiksi ja lopputulos osoitti, että käteistä pitäsi löytyä heille 130 USD:n verran (ilmeisesti 12 % tulleja + 5% arvolisäveroa). Ja me selittämään: kyseessä oli vain varaosat korjausta varten, osia rikkoontuneiden tilalle, ei myydä mitään mihinkään, pyörä on tullattu virallisesti maahan, on leimat ja allekirjoitukset paperissa, osat päätyvät kyseiseen vehkeeseen...

Ja ymmärrystä löytyi tai alkoi meidän naamat jo olla konttorissa rasitteeksi, tullivirkailijoiden supatusten jälkeen maksu pieneni 80 USD:iin ja tullauspaperit/laskelmat päätyivät jonnekin tiskin alle maininnalla, että tästä ei sitten tarvitse muille kertoa. No, ei tietenkään (rahat siis todennäköisesti päätyivät heidän omiin taskuihinsa!), lopputuloshan oli meidän kannalta parempi.

Loppujen lopuksi torstai-iltana pyörän takapään osat oli vaihdettu, vietimme vajaat 2h korjaamolla ja Toni, Antonion poika, itsekin melkoinen moottoripyöräilijä, hoiti pyörän kuljetuksen hotellista ja korjaukset pajallaan. Ja mitä lopulta selvisi: korjasimme hankituilla varaosilla Ecuadorin, Quitossa tehdyn remontin bemari-huoltomiehen tekemät töllöntyöt: perän akselin ja vanteen välinen välikappale oli asennettu väärin ja sen alumiiniset ”boorit” olivat nirhautuneet pois – sovitus tuli vähitellen väljäksi ja pyörän vanne heilui miten sattui. Kyseessä ei siis ollut laakerivika, mutta onneksi Motoworkislta tuli tilattua myö ko.osa ja remontti saatiin tehtyä.

 

Perjantaina – viimeinkin – matka jatkui Interamericaa pitkin kohti pohjoista, vietimme vielä iltapäivän ja yhden yön Tyynen valtameren rannalla Las Lajaksessa. Tarjolla oli jälleen kilometreittäin hiekkarantaa ja valtameren tyrskyjä sekä ränsistynyt rantapaikka, jonka omistaja taisi viettää jatkuvaa, omaa karnevaaliaan. Mutta hummeri oli hyvää.

 

Ja launtaina illansuussa olimme jo Atlantin puolella, kävimme kahvilla Boquetessa, josta löytyi maan parhaat kahvit, ehkä. Tapasimme kahvitauolla paikallisen motoristipariskunnan, jolta saimme runsaasti vinkkejä Väli-Amerikan maista ja opastuksen oikotiestä Bocas del Toroon ja Karibian rannikolle menevälle tielle.

 

Interamerican auringon kuiviksi paahtamat tienvarsimaisemat vaihtuivat jälleen trooppisiksi maisemiksi ja ajoimme vuoristossa useampien pienten, syrjäisten alkuperäisasukkaiden kylien kautta Atlantin rannikolle.

 

Kontrasti Panama Cityn pilvenpiirtäjiin oli todella suuri. Ennätimme juuri sisätiloihin ja majoittautumaan Almirantessa ennen rajua, trooppista kaatosadetta.

Karttalinkki

< Edellinen - Takaisin hakemistoon - Seuraava >