|
5.2 - 11.2.2012
Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen
Kolumbia
Kolumbian pääkaupunki, lähes 8 miljoonaa asukasta, oli aikomus ensin jättää väliin, mutta päätimme sittenkin piipahtaa katsomassa Bogotan vanhan kaupunginosan La Candelerian kulmat. Kaikki majoitukset vanhassa kaupungissa olivat tietenkin täynnä – viikonloppu – kunnes eräs taksikuski otti lopulta asiakseen järjestää meille majoituksen huomatessaan meidät ihmettelmässä opaskirjojamme. Ihmisten ystävällisyys on kyllä tullut tässä maassa esiin useammin kuin kerran, apua on tarjolla kysymättä, pyydettäessä neuvoja satelee runsain määrin (ja huono homma, kun kaikkea ei edes ymmärrä).
Eihän Bogotaa päivässä kierretä, mutta vanha historiallinen kaupunginosa La Candeleria kyllä! Kultamuseossa, Museo del Orossa, oli nähtävillä n. 34 000 kultaesinettä (häikäisevää!) Kolumbian esihistoriallisista ajoista alkaen,
    maan kuuluisimman taiteilijan, Fernando Boteron pullukkataiteen parissa vierähti myös muutama tunti ja loppupäivän kiertelimme kaupungin kapeilla kujilla, ränsistyneiden, myös remontoitujen vanhojen, värikkäiden rakennusten välissä, samoin kuin Plaza de Bolivar -aukion väenpaljoudessa.
La Candelerissa kannattaa katse suunnata myös talojen kattojen harjanteille, Candelerian ”kummitukset”, rujot hahmot muistuttavat tänä päivänäkin kaupungin rikollisuudesta; kummitukset olivat murhattuja tai murhaajia, jotka olivat asuneet kyseisissä rakennuksessa, joskus.
 
    Puolilta päivin lähdimme kaatosateessa Zipaquirasta kohti länttä ja Medelliniä. Välttyäksemme Bogotan hillittömiltä liikenneruuhkilta Heikki reititti pätkän Zipaquirasta suoraan Bogota-Medellin väliselle tielle. No, reititys oli jotain muuta kuin kuvittelimme ja päädyimme pikkukylien kautta ensin pikkuteille ja lopulta saviselle ja sateen vuoksi niljakkaalle kärrypolulle. Siis täyskäännös ja takaisin ihmisten ilmoille, mutta täyskäännöksestä tulikin sitten täyskaato! Yrityksestä liian jyrkkään käännökseen pyörä meni nurin ja toinen meistä päätyi kuraiselle tielle, tulipa samalla testattua ajotakin olka- ja kyynärsuojien tarpeellisuus! Pyörän oikean vilkun lasi rikkoontui, muilta haavereilta vältyttiin. Mutta menihän siinä sitten oma aikansa, kun revittiin pyörä ylös ja putsailtiin liikoja rapoja pois ajovarusteista.
 
Sade onneksi lakkasi. Pääsimme sitten lopulta päätielle, mutta maanantain matkanteosta ei sitten loppujen lopuksi tullut juuri mitään. Hujautimme ensin pitkän pätkän upeaa vuorten reunustamaa maisematietä eteenpäin, kunnes jälleen alkoi nousu Cordilleran vuoristoon. Alkumatka sujui lähes tyhjää tietä ja sitten näkyivät jo rekan perävalot, jälleen edessämme oli rekkoja, busseja, autoja ja liikenne seisoi. Ohtimme ptkän jonon, jonka kärki oli pienessä kylässä, poliisejakin oli paikalla runsaasti, mutta kukaan ei meitä pysäyttänyt, joten jatkoimme matkaa. Noin 5 km:n jälkeen tuli stoppi, poliisi pysäytti vähäisen liikenteen (meidät ja muut mopot) ja kertoi, että jossain edessä on tapahtunut liikenneonnettomuus, tie suljettu. Puolen tunnin odottelun jälkeen saimme luvan jatkaa matkaa. Tie oli jälleen tyhjä useita kilometrejä, kunnes tulimme varsinaiselle tapahtumapaikalle. Rekan perävaunu oli tiellä nurin eikä kenelläkään ollut mitään mahdollisuutta päästä ohitse. Nostoyritykset olivat alkaneet ja ne kestivät, kestivät, noin kolmen tunnin kuluttua tie lopulta oli auki, kaatuneen perävaunun takaa löytyi ruhjotunut kuorma-auto. Ja vastaantulevien kaistalta yli 2 km:n jono.
  Lähes koko odottelun ajan saatoi kaatamalla vettä, positiivista oli, että rapaiset vaatteet pesytyivät omia aikojaan. Ilta pimeni, joten jäimme ensimmäisen vastaantulevan kylän hotelliin yöksi. Kuivattelemaan vaatteita. Pääsimme peräti 80 km Zipaquirasta. Jumiutunut rekkaliikenne purkautui vuorilta yön aikana, ei ollut korvatulpistakaan apua. Aamulla respan tyttö huomautti rikkoontuneesta autotallin oven listasta, oviaukko oli kapea ja pyörän sivulaukku otti ilmeisesti kiinni ovilistaan ajettaessa pyörää talliin. Alumiininen lista oli vääntynyt 10 cm:n matkalta: -Pitää tilata korjaaja, voisitteko maksaa, kun vika on teidän aiheuttama!? -Ok, mutta mitä korjaus maksaa? -Pitää saada korjaaja ensin paikalle, sen jälkeen selviää. Jaha, tässähän jälleen puoli päivää vierähtää... Heikki kaivoi työkaluistaan linjapihdit ja oikaisi listan, kesti 2 min. Bueno? Työ kelpasi tytölle. Ja olisimme tietenkin voineet kertoa hänelle, että korjasimme jo illalla hotellihuoneen vuotavan vessanpöntön ja jalustastaan irti olevan tuulettimen, oliskohan vielä ollut jotain muuta - emme esittäneet laskua kyseistä korjauksista (näitä vastaavia askareita kun on tehty lukuisia kertoja, lähes joka majapaikassa jotain pientä). Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja jatkoimme kohti Medelliiniä, Ruta del Solia pitkin , tie oli nimensä veroinen. Bogotan ja Medellinin puolivälissä pysähdyimme Hacienda Napolikseen, puisto on nykysin eläintarha ja huvipuisto, mutta paikka on entinen Pablo Escobarin asuinpaikka.
Escobar, alunpitäen autovaras, josta tuli kokaiinibisneksen kuningas, yksi maailman rikkaimpia rikollisia, monille paikallisille Robin Hood – Haciendan raunioista oli tehty museo, jossa kerrottiin Escobarin ja hänen Cali ja Medellin -kartellien tekemistä murhista (n. 4000 uhria), pommi-iskuista ja muista attentaateista sekä Escobarin kuolemasta v 1993. Ja olihan museossa nähtävillä hänen autojaan (oli myös kova rallikuski), oli helikopteri- ja lentokenttää, nykyinen eläintarha kuvastanee Escobarin omistamaa Noan arkkia.
    Escobarin kuoleman jälkeen Kolumbian maine huumeiden ja rikollisuuden tyyssijana on siistiytynyt paljon, taistelu kokaiinia ja kartelleja vastaan jatkuu kuitenkin edelleen, mitä piilee pinnan alla, pienemissä tai suuremmissa kylissä, jota tavan turistit eivät näe, eivät koe (esim. www.huumaa.net ”Kokaiini ja Kolumbia” on mielenkiintoista luettavaa). Kaduilla näkee huumeiden käyttäjiä ja mm. Bogotassa meille tarjottiin ”sinisiä kiteitä” keskellä päivää. Bogotassa saimme hotellistamme poliisin laatimat turvaohjeet. Sotilaita ja poliiseja täällä näkee paljon, joka paikassa.
  Medellin, ”ikuisen kevään”-kaupunki, sijaitsee vuorten välisessä laaksossa ja vuorten rinteillä. Kirjaimellisesti laskeduimme alas vuorilta kaupunkiin. Jälleen suurkaupunki, noin 2,2 miljoonaa asukasta ja illalla alkoi majapaikan etsiminen. GPS ei tunnistanut kaupunkikarttaa, mutta ´callet ja carrerat” numeroineen olivat helposti suunnistettavissa, tärppina ollut majapaikka oli tietenkin täynnä ja sitten sukkuloimmekin epämääräisesti kaupungilla etsimässä seuraavaa kohdetta. Lopulta löytyi Star-hotel, jonka yhteydessä oli juuri pyörän mahtuva varastotila. Epämääräisen pyörimisen jälkeen ei sitten illalla ollut käsitystä, missä lopulta olimme. Vasta aamulla selvisi, että hotelli sijaitsi muutaman korttelin päässä ydinkeskustasta. Tämä oli siis helppoa, kävelymatka Plazoleta de las Esculturas -puistoon, joka oli täynnä Boteron patsaita, lisäksi vielä sadetta pitämään Museo de Antioquia -museoon, (lisää Boteron taidetta), iltapäivällä 4h sighseeing-kierros ympäri kaupunkia ja illan päätteksi paisa-ateria tyypillisessä paisa-ravintolassa.
      Suurkaupunkierros Cali, Bogota, Medellin (sivujuonteineen) oli siis paketissa ja edessä oli vielä reilun 600 km matka rannikolle Cartagenaan.
Medellinistä poistuminen vei oman aikansa, GPS:stä ei ollut apua tai tuli uskonpuute kieputuksiin, kahden tunnin kuluttua olimme jättäneet laakson taaksemme ja olimme jossain kaupungin yläpuolella, vuorilla. Pääsimme lopulta pikkukylien kautta Cartegenaan vievälle tielle. Jaoimme loppumatkan kahdelle päivälle, alkumatka oli siis vielä kieputtelua vuoristomaisemissa ja sitten alemmaksi Rio Cauca -joen tuntumaan. Pysähdyimme yöksi, 200 000 asukkaan Caucasiaan, keskusta oli hullunmyllyä, mutta kaupungin ulkopuolelta löytyi mukava tienvarsihotelli uima-altaineen.
  Perjantaina olimme jo ajoissa tien päällä, mutta reilun 150 km:n ajon jälkeen pyörän takapää alkoi muljuta epämääräisesti, joten pysähdyimme välittömästi eräässä pikkukylässä. Ja siihen loppuikin ajelut! Takapyörän laakeri oli hajonnut todennäköisesti? Auttajia ja ihmettelijöitä löytyi hetkessä kymmenittäin eikä mekaanikon avusta huolimatta pystytty mitään tekemään. Tunnin kuluttua istuimme kuorma-autossa (eikä juuri ollut auton kunnossakaan kehumista), vajaat 180 km, kolmen tunnin ajomatka Cartagenaan, pyörä ja kamat lavalla ja me kuskin kanssa etukopissa. Cartagenassa kuorma-autoliikenne oli kielletty keskustassa, joten 16 km ennen kaupunkia pyörä ja tavarat siirrettiin vielä pick-upin lavalle ja matka jatkui – viimeinkin Karibian meri oli näkyvissä! Olimme jo etukäteen kuvitelleet, miten saapuisimme rannikolle lämpimien merituulten vilvoittamina, nyt istuimme myrtyneinä, hikisinä ja janoisina kuorma-autossa + pick-upissa (ei siis käynyt niin kuin Strömsössä...).
      Kuskimme toi meidät La Naval -hotelliin, jossa tiesimme maailmanmatkaaja Fredin, motoristituttavamme aikaisemmalta reissulta, jo majailevan ja transalpistit olivat myös matkalla samaan majapaikkaan . Ainakin löytyi henkistä tukea. Cartagenasta ei löydy huoltoa eikä varaosia ja ihmetytti suuresti, mitä Quitossa huolletulle pyörälle oikeastaan tapahtui?
Panamassa on bemarin huolto, joten suunnitelma on siirtää pyörä laivaan, Stahrattenille ja edelleen maanteitse San Blasista Panaman kaupunkiin – viikonloppu ja alkuviikko on aikaa selvitellä asioita... ja myös kiertää Cartegenan nähtävyyksiä.
    Puolimatka saavutettu, Etelä-Amerikkaa (tällä kertaa 8 maata) jäi taakse 13320 km:n verran ja loppumatka l80 km siis sujui kuorma-autoillen!
|
 |
|
|
|
