|
2.2 - 4.2.2012
Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen
Kolumbia
Calin nähtävyyksissä ei ollut kehumista, vanha keskusta oli rumanpuoleinen ja 30-asteen helteessä tuskastuttava väenpaljoudessaan, kaikki tapaamamme henkilöt kehoittivatkin meitä tekemään retkiä kaupungin ulkopuolelle.
    Päädyimme kuitenkin eläintarhaan, sillä ainoat eläinbongauksemme olivat tähän mennessä olleet muutama kettu ja vesisiat (ja tietenkin kotieläimet) . Missä piileskelivät jaguaarit ja puumat - nekin esiintyivät vain ikivahojen San Agustinin patsaiden hahmoissa! Eläintarhassa näimme sitten häkeissään kyseiset eläimet tai siis oikeastaan toisesta kyljen ja toisesta selän, kuumuus oli pakottanut nämä varjoon, kuten myös useammat muutkin eläimet.. Krokot olivat jähmettyneet paikoilleen, mutta onneksi edes keltaiset sammakot loikkivat lätäköissä edes takaisin.
      Niinpä Cali jäi taakse ja erkanimme myös joksikin aikaa saksalaismotoristituttavistamme. Lähdimme ajelemaan kohti Bogotaa ( 440 km), matkalla poikkesimme Zona Cafeterian (käsittää Pereiran, Manizalesin ja Armenian kaupungit) aluella, joka tuottaa suurimman osan Kolumbian kahvista. Kahvi on maan toiseksi suurin vientiartikkeli öljyn jälkeen (tai kokaiinin?). Parque Nacional del Cafe -puistossa kävimme myös pyörittelemässä kahvipapuja.
  Mehän olemme täysin hurahtaneet eteläamerikkalaisen kahviin, tummaa ja voimakasaromista, tarjolla on ollut laatua laidasta laitaan, sokerilla ja/tai maidolla maustettuna, mutta mustana parhaimillaan. Joten piti siis katsastaa tarkemmin, miten kahvi kuppeihin päätyy! Kiersimme kahvipuskien seassa pitkän kävelylenkin, puistossa esiteltiin kahvin historiaa, kulttuuria ja kahvin valmistusta. Kahvipensaan kasvu täyteen mittaansa ja kukintaan vie nelisen vuotta ja marjat siis poimitaan puskista käsin, kahvi kasvaa parhaiten 1200 - 1700 m korkeudessa. Kahvin pavut eivät muuten maistu raakana eikä edes kuivattuina yhtään miltään, vasta paahto nostattaa aromit esiin. Erilaisia kahvilaatuja oli tarjolla kymmeniä, ja tulipa mieleen, että miltä maistuvat pirkat, costa ricat ja presidentit tämän reissun jälkeen?
Täällä olisi voinut jäädä myös kahviplantaaseille töihin, kiersimme Zona Cafeterian alueen pikkukyliä ja ekoturisimia oli tarjolla lähes joka tilalla. Kahvia ja banaania viljeltiin joka nurkalla. Mutta ei niitä kahvin marjoja näkynyt puskissa kovinkaan paljon, joten mitähän lienevät tämän vuoden satonäkymät? Kahvin alta on rinteitä raivattu paljaaksi bambusta (guadua), mutta näitäkin vihreän teräksen metsiköitä näkyi tälla seudulla paljon. Puu kasvaa täyteen mittaansa, 20 – 25 metriseksi, noin vuodessa eli 12 cm päivävauhtia ja viiden vuoden kulutta bambu on rakennuspuuksi sopivan vahvuinen. Kahvialueella näkyikin upeita rakennuksia bambukuisteineen ja -parvekkeineen, ja käytetään sitä näköjään moneen muuhunkin kohteeseen.
    Kahvialueelta kurvasimme pieneen vuoristokylään Salentoon, joka on tyypillinen paisa-kylä. Rustiikkinen maalaistyyli kuvastanee parhaiten sanaa ”paisa” ja ”paisaanoa” kuvaa kahvipakettien Juan Valdez, mustaviiksinen, sombrerohattuinen kahvityöntekijä muulinsa vieressä, vuorten siintäessä taustalla. Salenton rakennukset ovat vuodelta 1850 ja suurin osa toimii nykyisin kahviloina, ravintoloina ja majoitustiloina. Onneksemme emme täälläkään törmänneet liiemilti muihin turisteihin, vaikka itse kylä ja parinkymmen kilometrin päässä sijatseva Valle de Cocoran laakso ovat turistien suosiossa. Illalla kyläläiset (siis lähinnä naiset) olivat kertyneet kirkon portaille, seisoskelemaan, kellonsoittaja vetäsi ensin oman konserttinsa ja vähän ajan kuluttua pari pappia, vanavedessään hiippahattuinen piispa, ilmestyivät seurakuntalaisten sekaan.
  Meitä kiinnosti kirkonmenoja enemmän maisemat ja iltalenkki, reilut 250 porrasaskelmaa Alto de la Cruz -kukkulalle, avasi vielä iltahämärissä näkymän Valle de Cocoraan ja itse kylään.
  La-aamulla kävimme tarkemmin ihailemassa Cocoran palmumetsiköt, vahapalmu on Kolumbian kansallispuu ja parhaimmat palmumetsiköt löytyvät Valle de Cocoran laakson rinteiltä.
    Palasimme täältä samaa reittiä takaisin Armeniaan, josta alkoi 80 km mittainen vuoristopätkä Ibagueen, Cordillera Central -vuoriston yli (ainoa vaihtoehto Bogotan suuntaan). Ensimmäiset 20 km vei meiltä lähes tunnin, tien täytti valtava rekkaliikenne ja kun yhteen rekkaan oli tullut rengasrikko, niin mitäpä siitä muuta seurasi kuin valtava jono. Eikä rekkojen nopeus ylämäessä muutenkaan ollut kuin n 20-30 km/h. Tuskastuttavan hidasta köröttelyä ja seisokkeja vähän väliä jonoissa. Vähäisen raon syntyessä kaikki kynnelle kykenevät lähtivät ohittamaan. Eikä niitä ohituspaikkoja liiemilti edes ollut johtuen vastaantulevasta liikenteestä. Lopulta otimme tien reunakaistan, joka oli juuri pyörämme levyinen, käyttöön ja ojan puolelta ohittelemme kymmeniä rekkoja. Ja kun pitkät rekat joutuivat kaartamaan kurveissa kauas ulkokaistalle, niin sisäkautta pääsi pyörällä kepeästi rekasta ohitse. Tällä konstilla matka alkoi edetä ja viimeisen satojen metrin jonon ohitimme ennen tietullia, autoilijoille tällä tiellä oli vain yksi maksupiste ja siitä syystä pitkä jono (moottoripyöräijöiden ei tarvitse Kolumibassa maksaa tietulleja ja maksupisteet ohitetaan omaa, kapeaa kaistaa pitkin). Ehkä tämä ajo ei nyt meidän osalta sujunut kaikkien liikennesääntöjen mukaan, mutta meille olisi yö koittanut ennen kuin Bogota olisi häämöittänyt...
Ipaguen jälkeen Bogotaan menevä tie kulki laaksossa ja suurimman osan matkaa moottoritienä. Ainut haittapuoli oli lähes 40 asteessa käynyt lämpötila. Mutta ilma viileni nopeasti, nousimme jälleen n. 2600 metriin Bogotaan saapuessa. < Edellinen - Takaisin hakemistoon - Seuraava > |
 |
|
|
|
