Teksti Ulla Mustonen, kuvat Heikki Mustonen 29.9 - 6.10.2013 Zimbabwe  Rajapoliisi jututti meitä vielä hetken ennen puomin aukaisua ja heti rajan jälkeen kurvasimme Bvumba-vuoristoon johtavalle tielle. Bvumbaa verrataan englantilaiseen maaseutuun metsäisine kukkuloineen ja laaksoineen, joten pieni kierros siellä olisi mukavaa vaihtelua kuivien pusikkomaisemien jälkeen. Tie oli hyväkuntoinen ja kurvikas ja ajelimme siellä n. 60 km lenkin metsien keskellä, n. 1500 m korkeudessa. Pilvinen päivä esti parhaimmat näköalat, vuorten huiput olivat pilvikerrosten peitossa ja View Prince of Wales -näköalapaikalta ei auennut näkymää Mosambikiin eikä muuallekaan. Bvumba-tien päästä löytyi upea Leopard Rock Hotel viidakkomaisesta ympäristöstä, oli golf-kenttä ja uima-altaita, paikka on ollut aikoinaan Englannin kuninkaallisten suosiossa. Nautimme kahvit terassilla, valitettavasti kahvi oli kylmää emmekä oikein muutenkaan tainneet sulautua ympäristöön ajovarusteissamme.   Jäimme kuitenkin yöksi vuoristoon Small World Lodgeen ja ajatuksenamme oli kierrellä lähemmin näitä seutuja. Olimme Lodgen ainoat asiakkaat, asiakaskirjan mukaan edelliset yöpyjät olivat majoittuneet talossa kaksi viikkoa sitten. Jonkun entinen koti oli siis nyt turistien käytössä, tosin niukasti kalustettuna, puutarha oli upea, ei sähköä, ei lämmintä vettä, generaattori käynnistettiin pimeyden alkaessa. Nuori poika hääri paikassa isäntänä ja loihti meille illalla kunnon T-luupihvit sekä aamulla viimeisen päälle olevan aamiaisen, 70 USD/yö kahdelta hengeltä ei nyt siis tuntunut enää kohtuuttomalta. Yöllä satoi kaatamalla, ja samoin aamulla, sanka sumu peitti koko seudun, lämpötila oli enää +13C, joten eipä tarvinnut lähteä tutustumiskierrokselle alueen kasvitieteellisiin puutarhoihin.   Sadevaatteet niskaan ja alas vuorilta, jatkoimme kohti etelää. Sateen tauottua teimme kuitenkin vielä uuden vuoristoluupin, pilvet roikkuivat edelleen alhaalla ja lähes 2000 m huippu jäi näkemättä, uudelleen yltyvä sade ja sankka sumu pakottivat laskeutumaan takaisin päätielle. Jossain pikkukylässä teimme myös tuttavuutta poliisiin kanssa, hän käski meitä kaivamaan esiin laukkuihimme piilotetut olemattomat aseet, eikä hän myöskään ymmärtänyt, miten joku saattoi ajella näillä seuduilla ihan vain huvin vuoksi...     Iltapäivällä pysähdyimme Birchenough Bridgen (Devure-joki) jälkeen olevaan motelliin, jälleen 70 taalaa kahden hengen huoneesta, ravintola oli suljettu ja muutenkin paikka oli nähnyt loistokautensa vuosia sitten. "Jos jotain on rikki tai ei toimi, korjaa se, jos se ei onnistu, yritä elää ongelman kanssa" - täällä kai ongelmien kanssa on opittava tulemaan toimeen, mutta hieman ketutti, kun jääkylmän suihkun alla seistessä jäi hanan säätönuppi käteen!   Alun perin maa itsenäistyi jo v 1965 Ian Smithin johdolla nimellä Rhodesia, oli hetken v 1979 Zimbabwe-Rhodesiana ja jälleen Iso-Britannan siirtomaana, ja julistautui uudestaan itsenäiseksi Zimbabwena v 1980. Robert Mugaben valtakausi on jatkunut siitä lähtien ja lienee tuttua meille kaikille median uutisoimana, viimeisimpänä heinäkuiset vaalit, mutta myös väkivaltaa, rotusortoa, aseellisia hyökkäyksiä, murhia, talouden romahdus, hyperinflaatio, hintasäännöstelyt, maiden pakkolunastus, HIV/AIDS-epidemiaa, kuivuutta yms. Hallituksen ja presidentin arvostelu on kiellettyä täällä, joten jääköön analysoinnit sikseen. Maksuvälineenä täällä kelpaa dollarit, randit (myös Botswanan pula), meiltä randeja on otettu vastahakoisesti vastaan, mutta vaihtorahana kyllä tuputettu takaisin. Biljoonan tai triljoonan arvoisia Zimbabwen dollareita ei onneksi tarvitse kuitenkaan pyöritellä. Hintataso on korkeahko.   Ankean motelliyön jälkeen jatkoimme ajoa eteläisen Zimbabwen vuoristoylängöillä, päivä oli edelleen kolea, välillä lämpötila laski jo alle 10C, sadekuuroja ropsahteli niskaamme vähän väliä. Jos oli edellisellä viikolla hiki pinnassa, nyt alkoi kylmä hiipiä takin alle.   Reilun 160 km jälkeen käännyimme Masvingosta Lake Mutirikwen rantamaisemiin, josta majapaikaksemme löytyi Norma Jean Lodge, jälleen englantilaistyylinen, skottilaisen sokeriruokotehtailijan (kuollut on jo) entinen koti. Upea puutarha, Ja hanasta tuli kuumaa vettä. Hinnat taas kerran kirpaisivat, mutta paikka oli kuitenkin halvin muihin vastaaviin verrattuna.       Ja miksi juuri tänne: Suur-Zimbabwen (Great Zimbabwe) rauniot, keskiajalla merkittävä kauppa- ja poliittinen keskus, yksi Zimbabwen merkittävimpiä nähtävyyksiä, oli käytävä katsomassa. Sää muuttui jälleen aurinkoiseksi, joten muutaman tunnin patikointireissu rauniokaupungissa oli ihan mielenkiintoinen. Mutta, missä turistit? Meidän lisäksi vain muutama muu turisti ja pari koululaisryhmää, apinoiden lisäksi, oli kierroksella.     Raunoiden jälkeen matkasimme kohti länttä, Bulawayoon, joka on maan toiseksi suurin, kolonialaistyylinen leveä bulevardinen kaupunki. Täältä kävimme 30 km päässä sijatsevassa Matobon kansallispuistossa, pyörällä emme päässeet alueelle, mutta portilta saimme autokuskiksi erään puistonvartijan. Robert ja hänen 3-vuotias poikansa kierrättivät meitä pienen tovin puistossa, kansallispuisto on kuuluisa graniittikallioista, kalliomaalauksista ja Cecil Rhodesin haudasta sekä sarvikuonoista. Yhtään sarvikuonoa emme nähneet, ja 15 USD/hlö puistomaksun lisäksi visiitistä Rhodesin haudalle olisi pitänyt vielä maksaa 10 USD/hlö. Tavallaan ymmärtää, että konkurssikypsän valtion on kerättävä rahaa kaikin mahdollisin tavoin, mutta liika on liikaa, joten Rhodes sai puolestamme lepäillä rauhassa haudassaan. Robert vei meidät myös pikaviistiille kotiinsa, esitteli meille huushollinsa ja vaimonsa. Ja pikkukaverinkin ujous hävisi vähitellen; Heikki sai häneltä uuden kutsumanimen shonan kielellä: kiwa (tai jotain sinne päin) eli valkoinen mies. Valkoinen mies oli kai hänen mielestään ihan kiva!     Ja viimeinen pitkä ajorutistus tässä maassa, nyt pohjoiseen, kohti Victoria Fallsia. Matka oli pusikkoa ja pientä metsää, vuoron perään, enimmäkseen kuivia puunkäkkäröitä ja vähän orastavaa vihreyttä siellä täällä, harvakseltaan pieniä kyliä. Liikennettä ei ollut juuri lainkaan, lehmä- ja vuohilaumoja oli kuitenkin väisteltävä, ja vajaan 500 km matkalla oli kahdeksan poliisiratsiaa, meitä ei nyt kuitenkaan pysäytetty kertaakaan. Huoltoasemia oli muutamia, mutta kaikista ei saanut bensaa, hinta on vaihdellut 1.25 - 1,65USD/ltr välillä. Iltapäivän paahtavassa kuumudessa saavuimme Vic Fallsiin, ja mukavan pieneen olkimajoista koostuvaan majapaikkaan, uima-allas sai toimia ensialkuun putousten korvikkeena!   Sunnuntaina teimme patikkaretken putouksille (pääsymaksu 30USD/hlö), kuivasta kaudesta huolimatta Zambesi-joen vesi ryöppysi kallioreunojen yli mahtavalla voimalla, vesihöyry ja -pisarat virkistivät mukavasti. Mosi Oa Tunya - savu joka jyrisee - on ihan nimensä veroinen, ja Zimbabwen puolelta avautuivat näköalat laajalla skaalalla yli 1,7 km leveän putousalueen, korkeutta putouksilla on yli 100 m. Livingstone nimesi putoukset kuningatar Viktorian mukaan löytäessään ne v 1855, jolloin ne tulivat paremmin yleisön tietoisuuteen. "Dr Livingstone, I presume?" ei ollut mikään satunnainen matkailija, hän teki kolme pitkää tutkimusmatkaa Afrikkaan 25 vuoden aikana ja matkusti täällä yli 45 000 km - me ei taideta päästä ihan samoille lukemille...     Ehkä myöhemmin reissumme varrelle katsastamme putoukset myös Sambian puolelta, ja uintireissu Devil`s Poolissa olisi kyllä melkoinen kokemus. Majapaikkamme isäntä valisti meitä omalta kannaltaan maan olosuhteista, kaikki oli mennyt häneltäkin jossain vaiheessa maauudistuksessa, odotteli nyt Mugaben kuolemaa ja parempia aikoja... Maanantaina kaasuttelimme 70 km Botswanan rajalle. |
 |
|
|
|